Epirrita autumnata - Tunturimittari Koivunlehtiä kesällä kalvaneista, Tunturimittarin vihreistä toukista sukeutui loppukesällä viattomanvaaleita syysperhosia.
Näillä harmaankirjavilla "keijukaisilla" on vankka viehtymys virtavesille, missä niitä odottavat jalosukuisten ahnaat kidat; ajeeseen joutuneet perhoset ovat helppoja huikopaloja Lapin nälkäisille jokiharjuksille.Aloitimme kalastuksemme rajajoella elokuun viimeisellä täydellä viikolla. Säätila vain ei ollut erityisen suosiollinen retkiämme ajatellen. Tuuli nimittäin navakasti pohjoisesta, ilmassa väijyi sateenuhka ja joki oli jälleen tulvakorkeudessa.
Ennen lähtöämme suunnittelin ja sidoin muutamia Tunturimittariperhosen peurankarvaisia & cdc-siipisiä jäljitelmiä. Näillä herkkupaloilla oli tarkoitus aloittaa tämänkertainen perhokalastussessiomme Lapin ihmeen kirkkailla harjusvesillä.
Aloitus - välkehtivä selkäpurje
Perhon sitominen perukkeeseen tosin tuotti hankaluuksia järven yli puhaltaneessa, ankarassa pohjoispuhurissa. Ja jos perhon solminen oli jo noin työlästä, niin miten siimanheitto onnistuu..., mietiskelin luusuan vesissä kahlatessani.
Tuulessa oli kuin olikin tyyniä rakoja, jolloin osa heitoistakin onnistui joten kuten. Kalansaannin saatikka tärppien suhteen olin kuitenkin hieman pessimistisellä tuulella.
Pohjoistuuli ei ottanut laantuakseen edes myöhemmin illalla. Päivän ainukaisen, mutta mukavan kokoisen harjuksen sain nousemaan perhooni ison niskakiven kupeelta.
Kävin koskella vielä illan hämärtyessä. Tuuli edelleen, joten siirryin jokimutkan taakse suojaisempaan paikkaan. Olin jo pistänyt ajatuksissani vavan osiin siltä päivältä, mutta heitin vielä perhoni - kuin tuosta lonkalta - kellumaan aivan rannan tuntumaan. Heti nappasi harjus ja isompi kuin illansuussa. Vapauttaessani kalaa, sen selkäevän värit välkehtivät illan viimeisissä valonrippeissä...
Toinen päivä - lievää paniikkia
Tiistaina sade jo hieman hellitti, mutta pohjoistuuli oli yhäkin armoton. Vaimoni, poikani ja allekirjoittanut teimme sääoloista huolimatta retken edellissyksyn mielipaikoille. Muistot sieltä ja hyvänkokoiset harjukset johdattelivat meidät sinne uudelleen.
Muu porukka jäi alemmaksi perhokalaan ja minä piipahdin ylävirran paikkoja katsastamassa. Vettä siellä oli kuitenkin hulvattomasti. Sitä vyöryi lähes jokaisessa pajuryteikössä pieneen paniikkiin saakka. Voiko täällä edes kalastaa...?!
Raivasin tieni (mä näitä harreja jallitan kai loppuuni asti) sivukanavan rantaan ja pyrin kahlaamaan sen ylitse. Nyt vettä vain oli ruhtinaallisesti eli yhden ylpön verran, kun viime syksynä uoma oli täysin kuivilla - ja moni muukin paikka tuolla jokialueella.
Niin vain pääsin perille ja heittotilaakin löytyi vesikivillä keikkumisen jälkeen paikasta, jossa oli kivien alaisia stoppareita ja syvää vettä. Heitin Harjusmittarin hieman yläviistoon ja korjasin siimaa. Perho lipui oikein mallikkaasti vuolteessa, se keinahteli puolelta toiselle houkuttelevan näköisesti. Ikäänkuin se olisi kuiskinut koko ajan virran aatelisille, että hu huu täällä ollaan...
Eräs näistä aatelisista oli sen verran utelias, että nousi pintaan ja rouhaisi perhooni. Kalan tempoilu siiman päässä piristi kummasti tulvan keskellä. Ehkäpä tämä ei olekaan päivän ainoani, rohkenin ajatella.
Kolmivitonen harjus pääsi takaisin jokeen ja siirryin ylemmäksi päävirralle, kun tärpit tuulensuojaisessa sivukanavassa olivat harvalukuisia.Pintaperhokalastus näissä olosuhteissa oli tuulen vuoksi äärimmäisen vaikeaa, joten vaihdoin perukkeen ja perhoksi mökkikylässä sitomani ministreamerin. Nyt tärppien määräkin oli vallan toista. Tosin nuo sileän virran harjukset olivat pihillä päällä, ne vain näykkivät. Näykkijöissä oli muutamia tukevampileukaisia yksilöitä; viestiä näistä vekkuleista välitti hetken kireällä soinut siima.
Vain yksi harjus oli ottipäällä, eikä sekään kehuttavan kokoinen. Mitallinen kuitenkin ja sai takaisin vapautensa.Kolmas päivä - komeita harjuksia
Oli mukava herätä aamulla auringonpaisteeseen. Suoritin aamutohinassa asiaan kuuluvat lvi-työt ja kuulostelin mökkikylän raitilla ilmanalaa. Pilvet liikkuivat edelleen pohjoisesta etelään, mutta tuuli oli laantumaan päin. Tämä oli erittäin mukava havainto seudulla, jossa kolme puolikesyä kettua oli taas kerran suuhun pantavaa etsimässä.
Iltapäivällä sää vain parani ja pohjoistuuli menetti selvästi otettaan. Näissä merkeissä hakeuduin upeankauniille nivalle, jonka vesi oli lähtenyt selvään laskuun viime päivien sateiden jälkeen. Pohdiskelin harjuksien olinpaikkoja ja päätin kahlata paikkaan, jolle leimansa antoivat suuri vaahtolautta ja vastapäivään pyörivä akanvirta - harjuspyörre. Alempana joki madaltui reilun metrin syvyiseksi, ylempänä vettä oli todennäköisesti metrikaupalla.
Solmin 0.16 milliseen GTM:ään Harjusmittarin ja roinin sillä ensin vaahtolautan alapuolta, kovan virran reuna-aluetta, parhaani mukaan.
Haastetta riitti, sillä jouduin heittämään hyvin alhaalta. Olinhan vedessä lähes rintaani myöten. Erään kerran perho keinahteli matalammalla jakovedellä ja silloin vesipinnassa pärskähti toden teolla. Kala kuitenkin herätteli, se ei halunnut joutua koukutetuksi.
Aurinko ja pilvipouta vuorottelivat. Kalastus jatkui. Käännyin hieman alavirran suuntaan ja heitin perhoni sille virranjamalle, jolla sitä äsken käytiin katsomassa. Tästä alkoi varsinainen tärppien sarja. Harjukset olivat melko suppealla alueella, reilun metrin syvyisessä paikassa. Suurimmat harjukset olivat yli 40-senttisiä, pienin kolmivitonen. Yritin muistakin paikoista, mutta turhaan. Paluumatkalla mökkikylään koimme sellaista, joka ei unohdu kovin herkästi...
Jarrutin automme paikassa, jossa joki virtaa aivan tien vieressä. Eiköhän käydä kokeilemassa tuosta, kun iltakin on vielä näin nuori, taisin sanailla. Jätin oman vapani autoon ja päätin opastaa vaimoani hänen perhonheitossaan. Siinä sitä sitten vispattiin pitkän kosken niskalla valkoista perhosiimaa kaksi kättä vangenin kahvassa.
Tässä harjoittelusessiossa perho laskettiin lipumaan ensiksi aivan rannan tuntuman lilliveteen. Katsoimme, kun Harjusmittari ajelehti yhä alemmaksi - ja smak! Perho hävisi pinnalta tukevaan tuikkiin. Siiman päässä väänsi otteista päätellen kunnon kala. Luovutin vavan vaimolle ja riensin rantaan haavia hakemaan.
Perhovapa vääntyi melkoiselle luokille, kun vaimo piteli kesän suurinta kalaansa. Kahlasin hetken päästä alavirran puolelle ja kouhaisin haaviin upean, 43-senttisen harjuksen. Harjoittelu jatkui ja heitimme perhon taas kerran rannan tuntumaan. Eikös mitä, äskeinen toistui ja jälleen vaimo sai kesytellä komeaa kalaa. Mittasimme harjuksen haavimisen jälkeen ja saimme lukemaksi 38 senttiä.
Minkä sitä itselleen voi - minä innostuin. Pyysin vapaa hetkeksi lainaa ja heitin Harjusmittarin muutamaa metriä kauemmaksi äskeisestä paikasta. Roiskis, juhla sen kun jatkui! Tämä kala väänsi aivan eri lailla kuin äskeiset. Se tuli kelatessa suosiolla rantaa kohden, mutta sitten alkoi tuo tuttu tahtojen taisto.
Vangen taipui ja taipui. Harjus venkoili hiekkapohjalla sinne ja tänne selkäeväänsä väläytellen. Kelasin siiman aivan perukkeen rajaan saakka sisään ja sain kurotettua vastapelurin haavin sisäpuolelle. Upea harjus, pituutta 44 senttiä.
Neljäs päivä - siimat sinkuvat
Torstai oli hieno päivä lopettaa kalastuksemme Lapissa. Tuuli puhalteli silloin leppeästi etelän suunnalta ja oli lämpöistä. Tavoittelemamme harjukset eivät kuitenkaan perhoihimme päivällä ottaneet. Varsinainen kalakeli osui kohdallemme vasta auringonlaskun aikoihin, jolloin äkkäsimme harjusparven suuren kosken hidasvirtaisesta kostevedestä.
Tiesimme harjuksien olevan paikalla, koska pinnalla purjehtineita tunturimittareita katosi koko ajan vaihtelevan kokoisiin tuikkeihin. Silloin onnistuivat kalansaannissaan myös vaimoni ja poikani. Nuo laskevan auringon kultaamat hetket olivat meidän poppoolle täyttä juhlaa. Sellaista aikaa, jota talven tuiskuissa on mukava muistella - reissukuvienkin innoittamana.
Finis coronat opus. Tunturimittari jäljitelmien kehittäminen on allekirjoittaneella ollut pitkä prosessi. Valmistin eräiden jäljitelmieni runkoduppingin jo 1980-luvulla. Sopivanvärisen kukonniskan hankin sitä seuranneella vuosikymmenellä. Varsinainen jäljitelmien sitominen on tuore juttu, siihen sain inspiraation vasta 2000-luvulla. ; )
