Historian aamuhämärästä aina nykypäiviin saakka tiensä taistellut Diura-koskikorento, on viileiden, hapekkaiden ja puhtaiden vesien kömpelönoloinen suku. Sen kaksi lajia kömpii toukkina ilmoille joka kevätkesä, koskien ja virtojen syövereistä, kuoriutumaan "nahkatakeistaan".
Koskikorennot (Plecoptera) ovat patavanhoillisia vesihyönteisiä alkeellisine piirteineen kaukaa menneisyydestä. Ne ovat pienempi lahko verrattuna esimerkiksi perhostelijoille tärkeimpiin vesiperhosiin. Koskikorentoja tunnetaan kautta maailman 3000 lajia. Suomen vesissä viihtyy reilut 30 lajia, runsaimmin Pohjois-Suomen viileissä, hapekkaissa ja puhtaissa vesissä. Koskikorentojen toukat sietävät huonosti veden saastumista ja ovat näinollen eräänlaisia vedenlaadun indikaattoreita. Toukkien kasvukehtoja ovat pääasiassa koski- ja virtapaikkojen kivikko- ja sorapohjat.
Diurat
Perloididae heimoon (kirjokorreihin) lukeutuu kaksi Diura-suvun lajia: Diura bicaudata ja D. nanseni. Ne ovat kookkaimpia (pituus 20 mm:n molemmin puolin) meillä esiintyvistä koskikorennoista. Toukkien parasta kasvuaikaa on talvi ja etsivä löytää niitä toukokuussa koski- ja virtapaikkojen rantakivien alapinnoilta odottelemassa sopivaa hetkeä, milloin ne voisivat kipaista rannalle riisumaan yltään talven aikana ryvettyneet "nahkatakkinsa".
Vuosikausien seurantani on paljastanut, että harjuksien syönnöksissä on ajoittain runsaastikin kyseisen koskikorennon eri kehitysvaiheita, joko toukkia tai aikuisia - tai molempia. Siis tärkeä ravintokohde harjuksille! Erään Iijoen alueen harjuksien mahoista löytyi huhtikuussa -96 pelkästään Diura-toukkia.
Diura on myöhäisempi kuoriutuja verrattuna sitä esim. perhostelijoille tutumpiin ja runsaampina määrinä esiintyviin sumukorentoihin (Taeniopteryx nebulosa), eli hankikorreihin. Ne alkavat kuoriutua huhtikuun häikäisevillä lumilla mm. täällä Oulun korkeudella.
Perhostelun kannalta Diuran kellanruskean toukan jäljitelmät toimivat nähdäkseni parhaiten touko-kesäkuussa ja tummemman aikuisen kesäkuun lopulla ja heinäkuun alkupuolella. Hitaammissa virranosissa perhot eivät ole olleet erityisen toimivia. Vuolaammissa koskenosissa toiminta on ollut toista luokkaa, harjuksien iskiessä perhoon välillä niin että vesi roiskuu.
Yksityiskohtien kirjoa, vaiko karua kauneutta?
Olen perhostellut yksityiskohtaisilla- sekä pelkistetyillä toukkajäljitelmillä ja ollut havaitsevinani, että jälkimmäiset olisivat kalastavampia. Nykyisissä toukkajäljitelmissäni olen kiinnittänyt yksityiskohtien sijaan eniten huomiota rungon, kierteen ja yksinkertaisen siipisäkin värien valintaan; perhon hahmo on muotoutunut sidonnan edetessä.
Aikuisjäljitelmien siipimateriaalin valinnassa mielestäni tärkeintä on liikkuvuus. Lakatusta sulasta, tai itse värkätystä silikonilevystä muotoillut siivet eivät ole toimineet CDC-höyhenten veroisesti, ei likimainkaan. Samoin pörröisille dubbingrungoille ovat hävinneet kovasta, sileästä materiaalista sidotut rungot, kun taas lateksi ja niini ovat toimineet kutakuinkin tyydyttävästi.
Perhosteluvihje: vapaasti tai viistättäen pinnassa, koskipaikoissa/kähyissä, mutta myös uppoperhona. (Lyhentämätön artikkelini - perhoreseptien ja kuvien keralla - on julkaistu Metsästys ja Kalastus -lehden numerossa 5/1997 nimellä: Diura, Suurin koskikorentomme.)
| CDC-Diura |
|
Malli: aikuisjäljitelmä Kehittäjä: Pekka Väisänen Koukku: Kamasan B800 #10 Lanka: keltainen Perä: jäniksennaaman karvoja, oliivinvihreä Pyrstö: majavanturkin ruskeita karvoja 2 kpl Takaruumis: sekoitus: 3 osaa pehmeäkuituinen, kiiltävänmusta crystal-lanka, 1 osaa Oliver Edwards Masterclass Antron no. 6, 1 osaa SLF-Finesse no. 10 Takaruumiin selkä: spriiliukoinen musta huopakynä Kierre: fluorivihreä silkki Siivet: kaksi CDC-höyhentä lappeelleen, siiven päälle harmaan Z-Lon´in kuituja 10-15 kpl Eturuumis: 1/3, sama kuin perä Häkilä: musta Metz-kukon häkilä kaulushäkilänä, tarpeen mukaan sama koko rungolle, jolloin leikataan alapuolelta matalan kellunnan aikaansaamiseksi Tuntosarvet: samoin kuin pyrstö |
- Teksti: © Pekka Väisänen 1997/1999 -
Lippuanimaatio on kotoisin sivulta:
WE ARE 3D