24.4.2000 Kostonjoen yläjuoksulla oli vedenpinta hieman koholla. Kosken rantakivistä päätellen noin 10 senttiä ja vesi oli väriltään hieman humuksen värjäämää. Jääkalloja oli vielä kosken partaalla, mutta ne eivät olisi haitaksi. Kalastuspäivän sää oli pilveilevä ja lännen puolelta puhalsi ajoittain niin navakka tuuli, että se uhkasi siepata kalahattuni virran vietäväksi.
Mietin perhostelumetodi vaihtoehtoja. Olisiko kenties pohjalarvastus tehokkainta, vaiko perhojen klassinen poikkivirtaan heittäminen. Päädyin poikkivirtametodiin.
Näpersin neopreenikynsikkäät käsissäni nopeasti uppoavan perukkeen päähän kahden kuulapääperhon litkan. Toinen perhoista oli sidottu #10 uppoperhokoukkuun ja toinen #10 streamerkoukkuun. Teroitin vielä perhojen koukut perholiivissäni roikkuvalla, keraamisella hiomalaatalla. Sitten olin valmis.
Kosken niskaosan virranreunassa oli ensimmäinen, mukavan näköinen, syvähkö peili (ei automallia). Heitin siis perhoni poikkivirtaan ja annoin virran tehdä työtä. Metrikaupalla alavirrassa siima ajautui perhoineen peilin alaosaan. Sitten aloin ottaa siimaa sisään seuraavasti: lyhyt napakka veto - tauko - lyhyt napakka veto ja niin edelleen.
No, en minä niitä heittoja ehtinyt montakaan suorittaa, kun jokin kala otti toiseen perhoista. Aikansa venkoiltuaan kala irtosi ja liikkeistä päätellen kala saattoi olla harjus.
Kahlasin matalaa rantaa alaspäin kymmeniä metrejä, ohi kovemman koskiosan. Sitten oli taas hyvännäköistä vettä, johon heitin perhot. Kovan virtauksen reuna-alueella aloitin taas siiman sisään oton samalla tavoin, kuin aikaisemmin kerroin.
Nyt tuli myös jotain tärpintapaisia, mutta niin epämääräisiä jarrutuksia etten oikein saanut tolkkua mistä oli kysymys. Ehkäpä kalat eivät olleet vielä oikein syönnillään, mietin. Lisäsin siimanpituutta joen levetessä ja virran hieman rauhoittuessa. Silloin se alkoi, nimittäin taimenien kiivas syönti (nämä ovat harjukselle omistetut sivut, mutta kerron kuitenkin mitä tapahtui).
Kun oli saanut singautettua perhoni keskelle jokea, niin kohta sen jälkeen pinnassa posahti ja siima kiristyi. Kala tempoili taimenmaisesti ja pyörähti välillä pintaan. Kala oli taimen ja uitettuani sen rantaan kalamitta kertoi pituudeksi 42 senttiä.
Taimenia tuli lisää. Ne ottivat päivän suurinta lukuunottamatta keskeltä jokea ahnaasti perhoon. Suurin taimen oli 44-senttinen ja se otti, kun kelasin siimaa reippaammin puolalle. Sain seitsemän taimenta, joista kaksi oli mitallista.
No, missä harjukset luurasivat, vierailijani varmaankin miettii. Kyllä harjuksetkin olivat syönnillään. Ne ottivat perhoon rannempana kuin taimenet. Harjuksien otit tapahtuivat joko perhojen vapaan ajeen aikana, tai silloin kun napakka veto oli päättynyt ja siima alkoi vajota.
Harjuksille kelpasivat molemmat perhot, mutta päivän suurin harjus (35 senttiä) otti perhoista suurimpaan. Muut harjukset olivat 31- ja 33,5 senttiset. Tottakai minulla kiinnosti harjuksien syönnökset ja otin selvää asiasta.
Harjuksien syönnökset oli enimmäkseen mäkäräisen toukilta muistuttavaa mössöä. Eräällä oli vastasyöty koskisirvikkään toukka aivan ruokatorven suulla masussa. Joitakin pieniä koskikorennon larvoja ja pieniä, kopallisia vesiperhosen toukkia löysin myös.
Aikuiset hankikorrit eli "potnapekat" puuttuivat syönnöksistä. Niitä ei pörrännyt vesipinnassa, mutta rannan jääkallojen päällä niitä ryömi verkalleen kaikkialla.
