Tuottaja Ismo Tuormaa oli kuvaajansa Mika Vahtilan kanssa kesäkuun lopussa -99 henkilöautolla matkalla Koillismaalle aloittamaan Iijokifilmin kuvauksia. Ismo oli saanut matkalla tietää, että voisin olla sopiva henkilö kalamieheksi filmiin. Niinpä Ismo soitti minulle - se taisi olla sunnuntai - ja suostutteli minut mukaan. Lyhyen miettimisen jälkeen suostuin. Sovimme kuvauksen seuraavan viikon tiistai-illaksi jossakin sopivassa paikassa Iijoella. Mietin, että mikä olisi sopiva paikka kuvauksille ja päädyin esittämään Ismolle erästä Iijoen yläjuoksun koskea, Taivalkoskelta ylöspäin. Ehdotukseeni suostuttiin.
Tiistaina Ismo sitten soitti majapaikastaan ja kerroin hänelle reitin kotiimme. Ehdin pukea hengittävät ylleni ja solmia kahluukengät, sekä istuskella vielä tovin kotiportailla, kun pihaan pyyhälsi tumma henkilöauto reipasta vauhtia. Kättelin Ismon ja hänen kuvaajansa Mika Vahtilan. Siirsin kampsuni autoon, Janne-poikani otti kameran mukaansa ja lähdimme ajelemaan, ensin pikitietä ja sitten pölyisiä metsäteitä - kilometrikaupalla.
Saavuttuamme varsinaisen ajotiehen päähän itsekukin laittoi varusteensa kuntoon. Ismo näppärän vedenalaiskameransa, Mika painavan videokameransa, minä perhosteluarsenaalini, Janne kinokameransa - ja niin lähdimme kävelemään vajaan kilometrin pätkää korkean harjun päällä. Joki kiemurteli vasemmalla ja harju alkoi viettää alaspäin. Tovin kuluttua katselimme kaunista, helteisessä säässä kylpevää koskimaisemaa. Olimme saapuneet kuvauspaikalle.
Sain Ismolta ja Mikalta ohjeita miten minun tulee käyttäytyä kuvaustilanteissa, miten olla ja mitä sanoa. Tein neuvojen mukaan ja kamera surisi. Vähän kummalta tuntui olla kuvattavana, mutta kyllä se ihan hyvin meni. Kun joelle tulo oli saatu purkkiin, oli vuorossa varsinainen perhokalastusosuus. Tiesin, että siitä voisi tulla vaikea kalantulon suhteen, sillä helteinen sää oli lämmittänyt jokiveden 20-asteen paremmalle puolelle. Mutta täytyisi yrittää, jos edes yksi kala...
Virittelin pienen, kahden vesiperhosen pupajäljitelmälitkan perukkeeseeni kameran suristessa. Mika antoi luvan ja sain lähteä jokeen seisomaan. Aloitin perhostelun ja singuttelin perhosiimaa minkä osasin. Mika kävi välillä kameransa kanssa ylävirran puolelta kuvaamassa. Jossakin vaiheessa tuli Mikan suunnalta komentoja, että miten päin siellä virrassa kuvattavan piti sillä kertaa olla. Heittelin ankarasti, pitkiä heittoja, lyhyitä heittoja. Mutta ei tärppiä, ei pienen pientä nykyä, ei kalan kalaa...
Tulin rannalle ja sanoin Mikalle: "muutan metodia". Vaihdoin eri perhot ja sain luvan kahlata takaisin kosken alaosaan. Nyt tekniikka oli toinen ja pyrin upottamaan vesiperhosen toukkajäljitelmät nopeasti pohjaan. Kiepautin lyhyen siiman ylävirtaan ja upotus. Sitä samaa hiljalleen kahluusauvan tuella, virran heilutellessa melkolailla. Tulin alaspäin askel askeleelta ja vilkaisin välillä rannalle. Siellä oltiin odottavissa tunnelmissa, mutta ei kuvattu.
Lyhyttä siimaa ja perhojen upotusta pohjaan. Olin jo melko alhaalla, mutta kohdallani oli vielä hyvännäköistä perhovettä. Ylempänä oleva iso kivi jätti alapuolelleen makean näköisen peilin, jota pommitin perhoillani koko ajan. Huiskiminen ja tärpin odottelu siirtyi historiaan siinä vaiheessa, kun siima pysähtyi. Nostin vavankärjen ylös ja toisessa päässä tuntui olevan raskasta rautaa. Kala vaiko pohjapartaa?! Sitten pintaan nousi...kala. En ollut varma, oliko kyseessä harjus. Mutta se selvisi pian: harjus ja komea sellainen! Hyppyjä, hyppyjä! Huusin rannalle: "nyt on kala kiinni!". Rannalla syntyi säpinää, Mika säntäsi jalustalla olevalle kameralleen, Ismo syöksyi vedenalaiskameransa kanssa jokeen ja kuvaus alkoi.
Harjus pani tietysti kampoihin, hyppi ja taisipa pistää pääni pyörälle, uidessaan rannan matalammassa vedessä kaikki mahdolliset kuvionsa. Otin haavin valmiiksi ja luulin saavani kalan piankin haaviin, mutta ihmeen sitkeästi harjus jaksoi vääntää ja pyörittää. Mutta kala pysyi kiinni loppuun saakka ja sain sen yli 40-senttisen komeuden lopulta haaviin ja rannalle.
Kuvaus jatkui poseerauksen ja kalan perkauksen merkeissä. Hieno kala! Mika taisi sanoa jossakin vaiheessa, että "niin ne ammattimiehet". Tuntui tosi hyvältä, kun ei erikoistilanteessa menettänyt kalamiehen mainettaan...
Kuvauksen lopuksi Ismo haastatteli minua Iijoen kalastuksesta ja homma oli sillä erää purkissa. Lähdimme nousemaan takaisin ylös harjulle koskelta, jonka kuohuissa kisaili lännen suunnalta jo alempaa tuleva auringonvalo.
