Viidakkorumpu kumisutteli lokakuun lopussa säätietoja siihen malliin, että teki mieli kauden lopuksi vielä kerran käydä Iijoella harjuksia perhostelemassa. Lokakuun viimeisen lauantain sää näytti ikkunasta katseltuna oikein mukavalta perhostelua silmälläpitäen.
Piipahdin aamulla ensitöikseni shoppailemassa viikonlopuksi maidot & leivät, jonka jälkeen heitin hutut huuleen ja olin kohta valmis vierimään virtavesille kitisevällä kiesilläni.
Tultuani jokirantaan suustani purkautui lupaava lause: "nyt harrit syövät." Mietin siinä vapani osia toisiinsa liittäessäni, että lupasinko itselleni sittenkin liikoja? Pianhan se nähtäisiin, viilasinko itseäni linssiin...?!
Tuuli puhalteli vienosti lounaan suunnalta. Oli sellainen villi ilmanala: taivaalla ajelehti mustanpuhuvia pilviä, seassa jokunen vaaleampi. Aurinko yritti pilkistellä parhaansa mukaan, mutta pilvet olivat itsepäisiä ja peittivät melko tehokkaasti suuren valon- ja lämmönlähteemme.
Kaivelin perhojani ja päädyin valinnassani larvoihin. Pienen näpertelyn jälkeen perukkeen kärkiosassa killui kahden perhon painotettu litka, mitättömissä sivuperukkeissaan. Larvojen virkaa toimittivat kaksi vaaleata N.R. Hydrolarva -jäljitelmää, koukkukoossa #12.
Viritin kahluusauvan täyteen pituuteensa ja valmistauduin osittain uppoamaan hyytävän kylmään jokiveteen.
Joessa olevissa, suurissa kivissä oli selvä märkäraja. Vesipinta oli laskusuunnassa ja vesi oli myös kirkastunut sateiden laannuttua joitakin päiviä sitten.
Kahlasin lähemmäksi voimakkaan virran reunaa ja aloitin larvastelun lyhyellä siimalla. Siiman kiepautuksia ylävirtaan ja nopeita upotuksia. Perhot ajautuivat aivan pohjassa hitaahkosti alavirtaan - ja sitä samaa toistaen. Jollakin "heitolla" ensimmäinen mitallinen harjus nappasi alimmaisen larvan ja aikansa sätkittyään kala antautui käsiini. Toinen, pienempi, otti lähes samasta paikasta, kuin ensimmäinenkin ja sai takaisin vapautensa.
Olin jo tullut alemmaksi pienen karin seutuville. Karin alapuolella oli helposti kalastettava monttu, jossa vesi ulottui rintaani saakka. Montussa virrankulku rauhoittui ja se houkutteli tykönsä jokaisella perhostelureissulla.
Plop! Larvat vajosivat jälleen pohjaa kohden montun kovemman virran puoleisella reunalla. Kohta alimmassa larvassa oli taas harjus kiinni, mutta alamittainen. Jatkoin larvastelua keskempää monttua ja yritin houkutella harjuksia perhoihini, elävöittämällä niitä vavalla pilkintä- ja vetoliikkeitä tehden.
Melko tyynessä vedessä tuli sitten tuhti tärppi. Harjus nappasi nyt ylempään larvaan ja tuntui painivan kovasti. Olisiko nyt vähän jäsympi, mietin kun vavanlatva letkistyi jo enemmän. Sain harjuksen pintaan, mutta sen liikehtiminen oli kumman levotonta. Täh?! Alemmassa larvassa oli näköjään myös kala kiinni, mutta en päässyt heti selville, että mikä tuplanpuolikas oli laatuaan.
Yläkerran perhon harjus teki piruetteja pinnassa, kun alakerran kookas - jo pinnassa pyörähtänyt - harjusballerina näytti tahtia malliin: vien mie, sie vikiset, olen vievinäin väkisten - tai jotain sinne päin.
Tuntui siltä, että oli aika ottaa haavi valmiiksi veteen. Vapautin haavin pidikkeestään liivin selkäpuolelta ja laskin alavirran puolelle odottamaan. Ihmeen sitkeäsi kaksi harjusta jaksoivat vääntää, mutta otin hetkeksi kompallan roolin ja puhalsin pelin poikki. Laskin haavin alas veteen, aina alimman harjuksen alle ja nostin koko porukan kuiville.
Alimmainen harjus oli asiallisen kokoinen, eikä ylempikään ollut hassumpi: mukavat tuplaharjukset!
Perhosteluni montulla jatkui, koska harjuksia siinä tuntui olevan enemmänkin. Päivän suurin harjus imaisi larvan kovemman virran reuna-alueella ja järjesti mukavan ottelun, vaikka hyinen vesi oli tehnytkin kalasta tönkömmän.
Monttu luovutti hienon harjussaaliin ja jatkoin matkaa vielä alemmaksi innosta puhkuen, koska sää oli mitä parhain ja aurinkokin näyttäytyi hetkittäin myöhemmin iltapäivällä.
Viritin nopeasti uppoavaan perukkeeseen sini-violetti sävyisen ministreamerin ja kahlailin hiljalleen alaspäin jokea. Siirryin pääuomasta itärannan heinikko/puurantaiselle sivu-uomalle. Siellä ministreameri laskeutui kerta toisensa jälkeen virran vilinään, mutta vapaa pitkin välittyvää kalan tärppiä ei kuulunut.
Olin jo melko alhaalla siellä, missä vesi jatkaa kulkuaan heinikkosaaren sivuitse. Toisella rannalla oli saaren yläpuolella kohdallani sivukanavan niska, jonne heitin nyt kiivaasti ministreameriani. Pam! Siima kiristyi ja alkoi leikata vettä. Vavan kärki jämähti osoittamaan itäänpäin ja pienen tovin kuluttua kala luopui olinpaikastaan. Harjus väläytteli syysvärejään perho suupielessään ja oli ihmeen kaunis uidessaan ulottuvilleni...
Vielä jaksoin kahlata alemmaksi. Vesi saaren kohdalla madaltui entisestään ja sorapohja näkyi paikoin. Kun perho oli eräällä heitolla uinut keskijoelta omalle puolelleni, tunsin että perhoa käytiin rouhaisemassa. Mutta mitä tapahtuikaan! Ministreameri oli poissa perukkeen katkettua solmun kohdalta!
Kalat, joita kyseistä sivu-uomasta olen saanut, ovat aina olleet harjuksia. Joten koetan tässä vakuutella itselleni, että perhoni vienyt kala oli todellakin harjus. Kukapa sen tietäisi, vaikka viheliäinen vastus olisi tänäkin päivänä harjuksena pitämäni kalaparan suupielessä, josta se toivoisi perhon nopeasti irtoavan ja vierivän virtaa teille tietymättömille.
