Olin lähtenyt pika pikaa käymään Iijoella perhostelemassa ennen illan saunaa, johon minua odoteltaisiin parin tunnin kuluttua.
Jokirannassa viritin perukkeeseen karvasääskijäljitelmän ja siirryin vesiväljään. Vesi tuntui viileältä, vaikka minulla oli mielestäni riittävästi kuosia hengittävieni alla, polypropeenia ja sen sellaista vaikeasti lausuttavaa.
Ilma oli vielä mukavan lämmin, vaikka ilta oli jo ehtinyt pitkälle. Se puoli joesta, jolla olin, oli lähes valoton. Mutta vastarannan verkkaisesti väriään vaihtaviin koivuihin paistoi vielä pienen tovin mailleen laskeva aurinko. Oli kalakelin tuntuinen sää.
Ensimmäinen heittoni lähti yläpuolellani olevan karikon ja kivien muodostamaan peiliin, joka laajeni alempana ja lakkasi olemasta joen madaltuessa ylikahlattavaksi.
Karvasääskijäljitelmä keinui hiljalleen alavirtaan ja alkoi lopulta viistää. Toisella, tai kolmannella heitolla ensimmäinen kala, melko varmasti harjus, otti perhoni. Kala tuntui mukavankokoiselta ja pärskäytti kohta pinnassa: harjus!
Perhokela surisi hiljaa, kun kampesin harjusta lähemmäksi. Perhovavan latva oli nöyrää poikaa. Kun kala oli muutaman metrin
päässä minusta, vedenpintaan iski suuren kalan pyrstöosa harjuksen kohdalla. Hauki?! Kelasin harjuksen nopeasti pois ja sain sen käsiini
vahingoittumattomana.
Mitähän tässä vielä tapahtuu mietin jatkessani perhon tarjoilemista peiliin. Muutaman tyhjän heiton jälkeen oli minulla taas perhossani kala, joka oli harjus. Äskeisestä viisastuneena aloin ottaa melko mukavaa harjusta nopeasti luokseni, ettei äskeinen toistuisi ja tälle kalalle kukaties kävisi hullummin.
No, minä en ollut tarpeeksi nopea, kun suuri kala taas läiskäytti pintaan, niin että vesi lensi. Suuri hauki iski hampaansa perhoon ottaneeseen harjukseen ja painon tuntu vavassa lisääntyi usealla sadalla prosentilla. Nyt perhovavan latva oli oikein kunnolla kaarella, niinkuin ei koskaan sitä ennen. Perukkeen kärkiosa, jossa perho ja harjus olivat, oli 0,18 millistä siimaa ja se saattoi mennä poikki minä hetkenä hyvänsä. Virkistystaajuuteni oli noussut täyteen sataan hertziin muutamassa hetkessä.
Hauki jyräsi hitaasti keskemmälle jokea ja otti siimaa mukaansa. Viitosluokan vapani ei oikein tuntunut soveltuvan moisen halon taltuttamiseen. Välillä hauki tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kun yksinkertaisesti hinasin sitä luokseni. Mutta aina se vei voiton ja jyrääminen jatkui. Hidas, mutta vastustamaton veto keskemmälle jokea ja taas hieman rannemmaksi vetämällä.
Hauki alkoi väsyä ja se kävi jo useammin vedessä aaltoilevien vesikasvien reunassa. Mutta kala oli edelleen voimakas, enkä halunnut menettää hyvää perhoani. Harjus sensijaan oli jo varmaan tuhannen päreenä hauen hampaissa.
Vapautin haavin perholiivistäni alapuolelleni veteen ja valmistauduin viimeiseen kamppailuun luuleuan kanssa. Singutin siimaa ja vedin kalaa
lähemmäksi. Se nousi pintaan ja heilutti suurta pyrstöään aivan vesikasvien reunalla. Juuri kun olin aikeissa ottaa haavin ja tarjota sitä,
peruke meni poikki ja kala häipyi pyrstöään heilauttaen näköpiiristäni syvemmälle. Tapahtui kolmenkertainen vahinko. Menetin kalabaliikissa hyvän perhon, mukavan harjuksen ja noin 4-5 kiloisen hauen.
Luuleuan opetus minulle oli se, että kun tämä alkaa tavoitella perhoon tarttunutta kalaa, ei se nälkäisenä hevillä luovuta ja käyttää tilaisuutta välittömästi hyväkseen, jos sille annetaan mahdollisuus. Joten minun olisi heti hauen ensiyrityksen jälkeen kannattanut vaihtaa perhostelupaikkaa ja näin olisin säästynyt menetyksiltä.
Mutta mitäs näistä menneen suven suhinoista. Perhostelu on antanut minulle niin paljon elämäni varrella harjuksia, kokemuksia ja kylmänsietoa, ettei yksi kajahtanut hauki sentään nitroja ostattanut.
