Nivanniskan äänetön ilmaloikka Harjukset tuolla suurella, kirkasvetisellä joella ovat hyväkuntoisia. Ammattikielellä sanottuna kalojen kuntokerroin, pituus-paino -suhde, on nähdäkseni erinomainen. Perhoon napattuaan nämä pullukat ovatkin varsinaisia hanttiinpanijoita.
Joelle olisi vain pitänyt tulla viikkoa aikaisemmin tai sitä myöhemmin, sillä vesi oli aivan liian korkealla. Syynä tähän oli kaksi tekijää: rankat vesisateet ja ilman lämpiäminen, jotka yhdessä tuottivat sulavesiä vielä lumisilta tuntureilta.
Perhokalaan piti päästä vaikka vettä virtasi paikoin rantapoluillakin. Olin valinnut iltapäivän kohteekseni koskijakson, jonka nimen alle oli mahdutettu lyhyt yläniva, pitkähkö keskikoski ja minulle yhäkin käymätön alaosa.
Ylänivalle matkatessani näin tyynemmillä rantaosilla kiivaasti pyrstöjään vispaavia kalanpoikasia. Ne olivat melko varmasti 2,5 - 3,5 senttisiä harjuksenpoikasia, joiden kuvaaminen polaroid-suotimella varustetulla digikameralla ei kuitenkaan tuottanut selkeitä kuvia.
Saavuin ylänivalle; sen kirkkaat vedet välkehtivät iltapäivän auringossa. Pysähdyin hetkeksi ihastelemaan pittoreskia jokimaisemaa, sekä pohjoispuolen vaaroja ja tuntureita. Niistä katseeni liukui edelleen nivanniskaan ja sen lähtöliukuun; kiiltävän sileään veteen. Sieltä minua tervehti komea harjus, joka rynnisti juohevaan ilmaloikkaan äänettömästi ja vettä pärskimättä.
Paikallinen air force oli edustettuna jokivarressa kiitettävästi, vaikka tuuli navakasti. Pienet ja suuremmat hävittäjät pyrkivät kaikin keinoin osingoille, kun puhutaan elämännesteestä. Torjuin vulgaareja hyökkäyksiä parhaa- ni mukaan ohvi-patteristollani malliin: on tullut rapakontakaista ennenkin tekstattua.
Melkeinpä loikkasin vihertävään virtaan, sen kyhmyisen kirjavalle pohjaparketille. Nivan imu tuntui heti jaloissa, johtuen yleisestä vedenpaineesta. Siinä sitten virittelin vapani lopulliseen iskuun eli solmin pinturin 0.16 milliseen kärkiperukkeeseen ja käsittelin rasvalla lähes koko 9-jalkaisen perukkeen.
Etsin tuntumaa iltapäivän perhosessiooni lähialuetta haravoiden. Pinturini etsi ottajaansa kivien yläpuolten jarruvedestä - ja järkäleitten alapuolten pikku pyörteistä iloisesti tanssahdellen. Muutama tärppi nostatti kummasti kalastushaluja ja paikan vihdoin "sammuttua" etenin keskemmälle jokea nivanniskan äänetöntä loikkaajaa tavoittelemaan.
Stoppi kahluuseeni tuli ehdottomasti ennen puoltajokea. Pohjalla oli nimittäin isoja kiviä ja paikalla oli vettä hyvinkin yhden miehen verran. Bonuksena oli kova virrankäynti, joka pyrki kampeamaan minua etelän suuntaan. Tökkäydyin siis siihen.
Omalla puolellani ei harjuksia pinnassa juurikaan näkynyt, mutta kauempana vastarannan makeannäköisellä lillivedellä niitä tuikki koko ajan. Suuntasin heittoni siis sinne. Tosin nuo roiskaisuni eivät yltäneet lähellekään tuikkaajia. Lännenpuolelta vaihtelevasti puhaltanut tuuli näet kuoletti useimmat heittoni.
Muistin loikkaajan ja pyrin heittämään lyhyempiä heittoja. Aloitin muutaman metrin päästä vavan kärjestä ja lisäsin vähitellen siimanpituutta.
Eräällä heitolla pinturia vietiin vihdoinkin pinnan alle. Kala venkoili hetken oikein mukavan tuntuisesti ja painavasti. Vielä hetki ja koukku löysäsi yllättäen kalan suupielestä.
Arvioin aluetta, jolla loikkaaja mahdollisesti oleili. Rannalta katsottaessa hyppy näytti tapahtuneen keskijoen tuntumassa. Mutta arvioinko etäisyyden oikein? Oliko kala sittenkin rannempana ja oliko se ylipäätään edes ottituulella? Siinä kysymyksiä, joihin yritin löytää vastauksia kovassa virrassa vispatessani.
Onnistuin saamaan aikaan ehkä noin 15 metrin pituisen heiton, jonka jälkeen korjasin perhosiimaa rutiininomaisesti ylävirran suuntaan, ettei perho viistäisi ennen aikojaan. Näin toimien perho ajelehti alavirtaan "oikeaoppisesti" ennen peruketta ja vaaleanvihreää perhosiimaa.
Smak! Matalalla kellunut pinturi katosi sileänä liukuvalta virrankalvolta päivän tukevimpaan tuikkiin...
Saake taipui nöyrälle kaarelle. Tiukalle viety siima viritteli ilmoille outoja sävelkulkuja - ja minä yritin pysytellä paikallani parhaani mukaan.
Ai, että piti tiukalla. Nyt tarvittiin aimo annos muutakin momenttia kuin raakaa revittelyä tämän kalan ylössaamiseksi, kalan, jonka todellisesta koosta minulla ei ollut vielä mitään havaintoa.
Kaipasin lisää virtaa tajuntaani ja punnitsin eri vaihtoehtoja. Lopulta päädyin kelaamaan vahvaa kalaa pois niskaimusta. Yritykseni palkittiin ja peruuttelin samalla hiljakseen rannan tuntumaan. Sen alle metrisessä vedessä harjus antoi jo hieman periksi ja pääsin ihastelemaan kirkkaassa vedessä sinivihreänä välkehtivää selkäpurjetta.
Pudotin haavin veteen narunsa varaan ja kelasin perhosiiman peruketta vaille sisään. Kampesin harjusta lähemmäksi, mutta yhä se vain jaksoi vääntää. Vääntö jatkui, mutta sitähän saattoi odottaakin tämän joen harjukselta. (Kookkaimmat joen harjuksista järjestävät yleensä kunnon maaottelun koko lupamaksun edestä.)
Harjus tuli ylävirran suunnalta vauhdilla haavia kohden, mutta mokasin haavimisessa. Alavirran puolelle luistanut eväkäs villiintyi nyt toden teolla. Se hyppi ja roiskutteli vettä. Minä puolestani kiristin siimaa ja hinasin kalaa ylemmäksi.
Virrassa puolelta toiselle uiskentelevan ja siimaa tiukalla pitävän harjuksen haaviminen ei ollut helppoa. Perho oli kuitenkin syvällä kalan kidassa, joten minulla oli etu puolellani, jos peruke vain kestäisi - ja kestihän se!
Harjus oli jo siinä määrin maitohapoilla, että yksi sen hienoimmista purjeenväläytyksistä tapahtui kiivaasti haukanneen haavin reunalla.
Finis coronat opus. Tuo komea harjus - ehkäpä juuri se ilmaloikan tehnyt - oli herkutellut enimmäkseen vesi- perhosen pupilla. Niiden lisäksi kala oli hotkaissut aikuisen koskikorennon ja kovakuoriaisen sekä pupeltanut pari päivyrinymfiä.
