Alkuperäinen artikkeli:Perhokalastus 1/2006:

Tekstit: Pekka Väisänen
Kuvat: Pekka ja Päivi Väisänen

Matkalla Käsivarren harjuksen sielunmaisemaan

...Uomaharjuksia mittariperholla

Havaitsin välimontun ja varsinaisen koskenniskan välisellä leveällä virralla vain pari kalantuikkia. Niinpä minun täytyi enimmäkseen hakea harjuksia sinne tänne suuntautuneilla heitoilla ja samalla arvailla eväkkäitten olinpaikkoja. Mutta tämä kuului olennaisena osana matkaani harjuksen sielunmaisemaan, toisaalta minua ajoi eteenpäin himoitsemani puolen metrin raja. Olivathan aikaisemmat Könkämän isomusharjukseni olleet pituudeltaan 48 ja nippa nappa 50 senttiä.

Kalastin edelleen luottoperhollani. Mitäpä sitä vaihtamaan, kun se kerran kelpasi. Tunturimittarijäljitelmä oli oivallinen työkalu ja se perukkeessa löysin harjukset virran toiselta laidalta, jossa on syvempi uoma tai kuin oja muuten melko tasapohjaisella vesialueella. Kalvokas keinahteli kevyesti tätä ojaa pitkin alavirtaan ja ensimmäinen kala oli kohta kiinni. Harjus säväytti vahvalla väännöllään, mutta luovutti melko pian. Heitin perhon takaisin samaan linjaan ja pam! Tukevantuntuinen kala kiristi siiman heti tiukalle ja vavan mukavalle mutkalle. Kelasin sisään sen mitä suotiin. Kala tuli suosiolla lähemmäksi, mutta jälleen kerran alkoi tuo tuttu vääntö, johon kuuluvat harjuksen ryntäilyt kivien taakse ja neonhehkuisen selkäevän väläyttelyt. Nämä taistot, joka ikinen niistä, päättyivät haavin haukkaisuun. Tätä samaa menoa jatkui jonkin aikaa, kunnes ojan otit loppuivat tyystin.

Oja oli kalaisa: yksi karannut ja kuusi mukavaa harjusta 42 senttiin saakka. Toiseksi suurin kala oli todellinen harjuspullukka, pituudeltaan 40,5 senttiä. Vaimo ja poika näkivät touhuiluni ja tulivat ylempää kalansaalista ihmettelemään.
Istahdimme rannalle, nautimme kahvista ja katselimme hiljaisina upeita maisemia ja iltapäivän auringossa välkehtivää jokea.

Harjuksen sielunmaiseman ovi narahti kevyesti, kun kurkistin sisälle hopeasuomuiseen saliin. Ehkäpä minun olikin syytä vain katsella ovelta, etten luulisi liikoja. Mutta siinä ovella seisoessani minulle selkeni eräs seikka harjuksen mentaalipuolesta, sen ravinnonkäytöstä. Vedenjakajana näytti olevan tuo 40 sentin mitta molemmilla kalastusviikoilla. Hajahuomioni tästä saivat lisäpontta, kun syynäsin Peerakosken harjuksien syönnökset. Alle 40 sentin kalat olivat syöneet hyönteisiä kuten malluaisia, vaaksiaisia, lentomuurahaista muistuttavia tummia kärpäsiä ja vesiperhosen pieniä toukkia koteloineen. Yli 40 senttiset harjukset olivat sitä vastoin tyytyneet tähän "Välimeren menuun". Tästä huolimatta ne nousivat hanakasti pintaperhoon. Miksi ne eivät toimineet normaalissa ravinnonvalinnassaan samoin kuin muutamaa senttiä lyhyemmät lajikumppaninsa, on minulle suuri mysteeri. Selitys tälle löytynee siitä tiskistä, jossa on tarjolla helpommin saatavaa ja ilmeisesti energiapitoisempaa muonaa. Ehkäpä yli senttinen pintaperho oli riittävä kokoluokka kookkaampien harjuksien energiankulutukselle.

Upean lomareissumme toiseksi viimeisenä päivänä päätimme käydä vielä Karjalankoskella. Edellisvuoden elokuun yli 40 -senttisten harjusten ottipaikat loistivat tyhjyyttään ja se tuntui jotenkin haikealta. Ainoan mainittavamman harjuksen onnistuin naruttamaan läheltä Ruotsin rantaa, kivenhuopeesta, jonka peilissä kalvokas keinahteli kepeästi monta hetkeä, ennen kuin 40 -senttinen harjus haksahti iskuun. Lounaan ja etelän välinen navakka tuuli haittasi kalastusta koko päivän.

Odotettu suurharjus - vihdoinkin!

Viimeinen kalastuspäivämme Könkämäenolla oli koittanut. Rantamökin aamukahvipöydässä perjantaiaamuna tuntui siltä, että viikko kerrallaan on aivan liian lyhyt aika joen harjuksen sielunelämään tutustumiseen ja senttijahtiin. Tuollainen kuukausi harjusten valtakunnan oppipoikana olisi jo kova sana!
Iltapäivän koittaessa olimme jo vaeltaneet tuuliseen "harjuskurkkioon", jossa Könkämän vedenpinta oli laskenut maanantaista noin 20 senttiä. Hujautin CDC Tm-kalvokkaan virranjamaan, jonka reuna-alueelta maanantain harjukseni ottivat. Kalvokas kellui ja pyörähteli peurankarvaisen runkonsa varassa, siivet miltei pystyasennossa, ilmavan kepeästi.

Hiljaista oli kalapuolella, muttei korvissa: niissä suhisi ajoittain navakaksi yltynyt lounaanpuoleinen tuuli. Taivas uhkasi sateella. Näissä tunnelmissa tarjosin kalvokasta sopivalle hollille kellumaan, toiveena vähintään samanlaisia harjuksia kuin viime käynnillä.

Virran reunalla, melko syvällä majaillut harjus oli syönyt viime aikoina pelkästään limakotiloita. Muun pöperön perään se ei ollut viitsinyt eviä. Sitä ärsytti kerta toisensa jälkeen pinnalla ohi lipuva perho, joka muistutti sen sesonkiherkkua, tunturimittaria. Niinpä harjus kohosi äkisti pintaan noin kello 14.30 ja nappasi "makupalan", joka tarttui harmillisen tiukasti sen suupieleen. Vapa taipui ja siima soi! "Nyt on se iso harjus kiinni", huudahdin pojan siimasotkun kimpussa olleelle elämänkumppanilleni. "Ottihan se vihdoinkin, ota se nyt pois sieltä", huudettiin rannalta.

Harjus oli kohta ihmeen säyseä, se ei muistaakseni edes ravistellut isoille harjuksille ominaiseen tapaan. Venkoili vain raskaasti ja tyveneen jouduttuaan pyörähteli lähellä pintaa selkäevä vettä halkoen. Pudotin haavin veteen ja kelasin perukkeen kärkirenkaan tuntumaan. Sitten vain haavin haukkaisu ja 52 -senttinen, 1,2 -kiloinen suurharjus oli havaksen huomassa. Tuota kauan toivottua kalaa siinä sitten ihmeteltiin koko porukalla. (Sainhan edellisen, yli 50 -senttisen perhoharjukseni lähes parikymmentä vuotta sitten. Itse asiassa pintaperhoharjuksia tuli tuolloin kaksi samalla reissulla, molemmat 52 -senttisiä.)

Toivuin pikkuhiljaa äskeisestä äksönistä ja jatkoin senttijahtiani. Heti kosken alla harjus imaisi kalvokkaan raivoisasti kitaansa. Irrottelin suosikkiperhoani tuon 44 -senttisen kidasta ehkäpä turhan huolettomasti, jolloin koukku katkesi ja perhosta tuli käyttökelvoton. Mutta mitäs tuosta, sainhan tuolla yli sentin mittaisella pyytöpelillä komean taimenen ja suurharjuksen - sekä melkoisen määrän kookkaita Könkämäenon harjuksia. Harjusten valtakunta oli ollut suosiollinen!
Matka harjuksen sielunmaisemaan elokuussa 2005 avarsi entisestään näköaloja ja senttijahti synnytti muutamia ideoita, joita aion toteuttaa perhonsidontahetkissäni. Ehkäpä sidon mahtinallen.

Perjantai oli se päivä, jolloin näimme jokivarressa eniten mittariperhosia. Niitä löytyi myös pienempien harjuksien mahoista, isommat olivat tyytyneet tähän jo tuiki tuttuun "Välimeren menuun". Tuolla viikolla varmistui se, että oikeaoppisesti sidottu ja luonnonmukaisesti kelluva pintaperho houkuttelee pohjaravintoon keskittyneen harjuksen iskuun.

Finis coronat opus. Perhorasiassani oli muitakin CDC Tm-kalvokkaita. Sellaisia yksilöitä, joiden siivet olivat hetken kalastuksen jälkeen märkiä kuin rätti. Ne eivät suostuneet "nousemaan lentoon", niin kuin kalastava perho: sellainenhan on kuin sadun kevyt keijukainen - tai sitten vaikkapa tunturimittari!