Alkuperäinen artikkeli: Perhokalastus 2/2006:

Teksti ja kuvat: Pekka Väisänen

Purppurapurjein syysvirroilta suvisulille: Jokiharjus

Harjuksen hillittyä ravintoa lokakuun listalta.
Siiviläsirvikkään (Hydropsychidae) putkettomia toukkia
ja siepposirvikkään (B. subnubilus) läpikuultavia seittiputkia.
Ylinnä toukosammalsirvikkään (M. setiferum) pikkuputkia
sekä hankikorrin (T. nebulosa) varttuneita toukkia.
— • —

Harjus on jokipohjan pölynimuri

Tuo monesti mietityttänyt syönnöstutkimus otti tuulta purjeisiin, kun sain kokoon riittävän määrän mahoja jokialueen saalisharjuksiltani (71,5 prosenttia uroksia, loput naaraita) viime syksynä, ajalla 30.9. - 18.10.
Arvioin mahatäyteisyyden silmämääräisesti. Ne olivat joko hyvästi puolillaan tai täynnä (täyteisyyskriteerit sovellettu RKTL:n siika-aineistojen käsittelystä). Säilöin mahojen sisällöt pirtuampulleihin ja lähetin ne Helsinkiin tunnetun hyönteisharrastaja Aki Rinteen analysoitavaksi. Hän määritti syönnöksistä kymmeniä eri hyönteislajeja, lähinnä vesiperhosten toukkia. Lähes 100 prosenttisesta pohjaravinnosta löytyi kaikkiaan 1678 yksittäistä pohjaravintopartikkelia

Syönnöstutkimuksen aikana joella liikkui tai oli havaittavissa vaihtelevissa määrin aikuisia siivellisiä hyönteisiä kuten 1) hoikkakorreja, 2) koskisirvikkäitä, 3) parkkisirvikkäitä ja 4) riitesirvikkäitä – sekä mäkäriä ja karvasääskiä. Näistä siivellisistä vain neljä yksilöä löytyi harjuksien mahoista: pari hoikkakorria, parkkisirvikäs ja karvasääski. Tuikkien perusteella olisin odottanut jotain aivan muuta.

Pohjasyönnösten ääripäätä edustivat lajillisesti ja paikallisesti Pirinkoskelle ominaiset micrasema-toukat sekä järviluusuassa viihtyvät, harmaanruskeat vesisiirat (Asellus aquaticus); kaksi luusuaharjusta oli noukkinut siiroja yhteensä parisensataa. Kyseisiä toukkia ja siiroja oli syönnöksissä lukumääräisesti eniten.
Tutkimusharjukset eivät olleet kirvesvarren mitoissa, pisin niistä vain noin 40 -senttinen ja lyhin sentin yli alamitan. Kalojen keskimitta jäi vaatimattomasti 31,8 senttiin, vaikka niiden joukossa oli useita 33 - 34.5 -senttisiä yksilöitä (keskimitta on milliä vaille sama kuin vuoden 1997 harjustilastossani).

Harjuksien kalastelussa {taulukko) oli käytössä neljä eri perhomallia. Pintaperhoja edustivat perinteinen Nalle Puh sekä kalvokelluja, cdc-tanhukärpänen; uppoperhoja musta pikkuliitsi väliveden kalastukseen ja pari hydro-larvaa kellaritasoon. Jos luvuilla halutaan edelleen leikitellä, niin 64,3 prosenttia harjuksista tuli uppoperhoilla.

Harrastajavoimin toteutettu, suuntaa-antava ja ajankohdaltaan joen myöhäisin syönnöstutkimus osoitti jälleen kerran todeksi harjuksen ravintokäyttäytymisen: harjus on kiistattomasti jokipohjan pölynimuri - myös Iijoella. Harjus söi hyvin ja monipuolisesti ennen vesien jäätymistä. Lämmin ja pitkä syksy edesauttoi ravinnonhankinnassa.
Harjuksen ravinnonvalintaa olisi toki voitu tutkia vieläkin laajemmin, ottamalla pohjaeläinnäytteitä ja drifti- eli ajenäytteitä. Tällöin olisi voitu verrata harjusten käyttämää ja saatavilla olevaa ravintoa.

Jokivesi nollanpinnassa viikolla 43

Toukkajuhliaan lenseässä syyssäässä viettäneet harjukset tunsivat suomujensa alla yhä voimakkaampia vilunväreitä viikon 43 alussa, jolloin kuuraparta kajautteli jokivesillä: "Painu elohopea pakkaselle, johan tulee toppi larvastelulle, heh heh…"

Päivälämpötila Iijoen yläjuoksulla jäi pitkästä aikaa miinukselle; kuuraparta oli vihdoinkin kääntänyt takkinsa turkispinnalle. Elohopea lasketteli edelleen liukumäkeä ja tämä meno merkitsi samalle viikolle yli 10-asteen yöpakkasia. Iijoen vesi jäähtyi nopeasti ja joella ajelehti ajoittain suppomöykkyjä. Ei juuri ihmetyttänyt, kun vesilämpömittarin palkki jämähti jokivedessä nollan tietämille (viikon 41 puolivälissä, pari päivää ennen suursäätilan muutosta, joen vesi oli vielä +8-asteista).
Pakkasjakso ilmeisesti nitisti sitkeimmätkin aikuiset vesihyönteiset, sillä en havainnut ainoatakaan hoikkakorria tai riitesirvikästä Iijoella loppusyksyn kuluessa.

***

Turkistakki lennähti vielä hetkeksi narikkaan, sillä sää lämpeni uudelleen lokakuun viimeisenä viikonloppuna lounaisen ilmavirtauksen ansiosta aina +6,5 asteeseen (taulukko). Iijoen vedenlämpö kohosi myös hiljalleen, ollen marraskuun viidentenä jo peräti +4,5-asteista. Vuodenajalle harvinaisempi säätila ja jokiveden uudelleen lämpiäminen antoivat uutta puhtia talveen varustautuville harjuksille. Ne jättivät villahousunsa kivenhuopeeseen ja evivät tovin kevyemmissä syyskamppeissa, jatkaen syksyistä toukkajahtiaan.

Pikkupakkasten perästä jatkui jonkin aikaa myös perhokalastus. Purppurapurjeiset (aina 40 senttiin saakka) hamusivat kummasti leukoihinsa toukkia paljon suurempaa menijää, mustaa liitsiä, reippaasta syystulvasta huolimatta.
Perhokalastuskausi 2005 oli osaltani putkessa hieman ennen marraskuun puoliväliä. Huhtikuusta saakka toiminnassa ollut perhovapa pääsi viimeinkin talvilevolle ja perhosiima vyyhdettiin löysälle hankikorrisesonkiin saakka.

Sitten oli lumen vuoro. Sitä tuprutti Iijoen maisemiin marraskuun puolivälistä alkaen. Viikon 46 lopulla miljööt olivat jo lähes talviasuisia. Eivät kuitenkaan kovin kauan, sillä seuraavalla viikolla sää lämpeni jälleen ja lumet katosivat myös jokimaisemista. Syksy ja talvi keikuttelivat vuorollaan Iijoen vesillä kuin keväinen pullajänis, jonka menoa kuuraparta tuiskutukka ihmetellen seurasi.

Mutta tuli se viimein vuoro kuuran ja tuiskujenkin, jonka ujelluksessa olin ajoittain kuulevinani pilkallisen naurun jokijäiden paukkeen säestämänä. Talvenvääntäjä vei Iijoen vesiä jääkannen ja viimein lumen alle - useiksi kuukausiksi.

Talventulo ja jäätymisprosessi stressaa harjuksia

Iijoen harjukset joutuivat melkoiseen myllerrykseen jäätymisprosessissa. Alijäähtyneessä virtavedessä muodostui jääkiteitä, jotka eivät pystyneet kiinnittymään toisiinsa, ja syntyi suppoa eli hyydettä. Suppo ankkuroitui varsinkin matalampien uomien pohjaan pohjajääksi ja sitä kertyi jääkannen alle vedenpintaa nostavaksi, sitkeäksi patoumaksi.

Suppo -ilmiö ja jäänmuodostus stressasivat harjuksia. Viimeisetkin niistä suorastaan häädettiin matalammilta jokialueilta syvempiin kuoppiin, suvantoihin, putaisiin, miedommille virranosille tai koskenniskoille ja koskenalaisiin kostepaikkoihin. Tässä myllerryksessä eväkkäitä auttoi menneen syksyn ravintotankkaus ja rasvavarantojen kerryttäminen.
Kesti noin kuukauden, kun tilanne joella oli tasaantunut. Harjukset saattoivat nyt tutkailla jääkannen alaista elämää uusin silmin - vapaampina alkutalvisesta stressistään.

Talvi tiukensi otettaan Iijoen vesillä. Tuprutti lunta ja oli pakkasia. Päivien pidentyminen ja valon määrän lisääntyminen oli kuitenkin aistittavissa jokijään alla jo tammikuun lopulla. Puolenpäivän aikaan jään alle siivilöityi jo hieman enemmän valoa, poutapäivinä vieläkin runsaammin. Harjukset etsivät sopivaa suuhunpantavaa talvipäivien valoisimpina hetkinä, sillä syömättömyys kulutti tuiki tärkeitä rasvavarantoja ja heikensi kuntokerrointa. Sukutuotteet - mäti ja maiti - vaativat nekin osansa energiasta.

Jää koskenniskalla oli selvästi ohuempaa kuin ylempänä kosken alla. Niskavesien noin metristä aina kahden ja puolen metrin syvyyteen ulottuvalla vyöhykkeellä talvehti melkoinen joukko harjuksia. Kookkaimmat niistä liikehtivät helmikuisena iltapäivänä pienempiään levottomammin. Isommat imuroivat pohjalta ja pohjakasveista erilaisia ötököitä tai liikahtivat sivummalle ajeeseen joutuneita toukkia tavoittelemaan. Rannan tuntumassa parin kalan kitaan nykäistiin myös pienikokoiset kivisimppu ja jokirapu.

Artikkeli, sivu 3