Alkuperäinen artikkeli: Perhokalastus 2/2006:

Teksti ja kuvat: Pekka Väisänen

Purppurapurjein syysvirroilta suvisulille: Jokiharjus

Purppurapurjein suvisulille

Talven selkä taittui hiljalleen. Maaliskuun lopulla jään alla oli jo runsaasti valoa - aamusta iltaan aurinkokeleillä. Karikon alapuolen kostepaikassa, noin kahden metrin syvyydessä talvehtineet harjukset saivat saaliikseen runsain määrin tarttumapinnoiltaan irronneita tai muuten varomattomia diura-toukkia.
Kevät eteni, vääjäämättä. Harjukset olivat aktiivisimmillaan aikaisin aamulla, iltapäivän hetkinä ja myöhemmin illalla.

Harjukset, jotka olivat syöneet hieman niukemmin tammikuusta alkaen, pääsivät huhtikuun puolella runsaille ruoka-apajille. Herkkuna olivat talvella täyteen kokoonsa kasvaneet tummat hankikorritoukat, jotka pyrkivät kaikin keinoin ylös joenpohjalta jäälle ja lumille kuoriutumaan.

Harjuksille tämä pyrkimys oli yhtä korrijuhlaa. Niiden mahat olivat muutamassa hetkessä piukkana ajeeseen joutuneista hankikorrin toukista. Tätä karkelointia jatkui muutama päivä, sitten alkoi kyllästyttää.
Tuli kevät jäidenlähtöineen ja harjuksen kutuaika. Suvunjatkaminen kutusomerikoilla oli ollut harjuksille, paitsi vatsaontelon sukutuotteista tyhjentänyt toimitus, myös kunnolle käypää. Kalojen mahat kurnivat tyhjyyttään. Toipumiseen tarvittiin siis täyttävää muonaa.

Tietotuikki: Iijoelta on olemassa sellaisia kokemuksia, että valtaosa kookkaimmista kutuharjuksista katoaa jonnekin kudun jälkeen. Tämä on todettu monena keväänä ja edelleen kesällä. Tuntuu siltä kuin Iijoki suojelisi helmassaan tiettyä osaa harjuskannastaan – virtojen kätköissä ja suvantojen syövereissä – poissa perhojen ulottuvilta.

Kutu oli ohitse ja harjuksien kevään toinen mässäilykausi alkoi. Tuossa mylläkässä olivat pian mennyttä kauraa monet pohjan mäkäräntoukat (Simuliidae), kutuhurmiossa uineet mudut ja pintakalvon aikuiset hankikorrit. Kalojen mahat olivat jälleen tupaten täynnä.
Odotettu suviaika saapui. Purppurapurjein syysvirroilta suvisulille matkanneet harjukset aistivat jokiveden lämpiämisen. Ne riensivät joukoin voimakkaaseen virtaan ja koskiin.

Suven myötä hörähti myös hyönteismaailmassa. Purjeselkien ravinnoksi tuli pitkästä aikaa uusia lajeja. Silloin katosi ahnaisiin kitoihin virtaan tuupertuneita koppakuoriaisia kiiltävine selkineen tai pinnalle pyrkineitä vesiperhosten pupia. Yksi jos toinenkin eväkäs nappaili pohjakiviltä vankempaa liharuokaa - vesiperhosen toukkia hiekkaputkineen.

Se tuhannen taalan paikka sijaitsi koskeen jämähtäneen kiven alla, pitkäksi venähtäneessä peilissä. Pohjaan sulautunut harjus tarkkaili peiliin pyörähtäneen aikuisen diura-koskikorennon huoletonta siipien räpistelyä muutamia sekunteja - ja naps! Iltaan mennessä pinnalta oli noukittu useita kymmeniä ilmavankevyesti liikehtineitä diuroja.

Finis coronat opus: Neidonkorentojen nappailijat

Vuodet eivät ole veljiä keskenään, joten Iijoen vesillä on toisinaan mahdollista perhokalastaa myöhäissyksylläkin.
Näin oli kerran marraskuussa, jolloin otin perhovavan uudelleen esiin kuun 11. päivänä. En huvin vuoksi, vaan sään lauhtumisen takia. Olosuhteet perhokalastukselle eivät tosin olleet kaikkein parhaimmat, sillä lievästi syystulvaisen Iijoen vedenväri muistutti sulamisvesien vuoksi laihaa kahvinlirua.

Pohdiskelin koskenrannalla harjuksien mahdollisia loppuvuoden olinpaikkoja ja päädyin koskenalaiselle sivuputaalle, jossa on kesäisin vain haukia ja muuta roskakalaa. Siispä rikoin kiiltävänmärkiä rantajäitä ja kahlasin kylmään veteen, parin lämpöasteen ilmanalassa.
Näissä vähemmän innostavissa olosuhteissa upotin pohjalle pari hydrolarva-jäljitelmää ja vedin niitä hitaasti alavirtaan putaan hitaanlaisen virtaaman vuoksi.

Tunks! Ensimmäinen tärppi lähes parimetrisessä vedessä tuntui jähmeältä. Kalassa oli siinä määrin puhtia, että perhovapa taipui heti otin jälkeen mieltä lämmittävästi. Hetki siiman kiristelyä ja pinnalla pyörähteli talvehtimispaikastaan tavoitettu harjus.
Jatkoin sinnikkäästi larvastelua, vaikka veden kylmyys pyrki luihin ja ytimiin saakka. Uurastaminen näköjään kannatti, sillä vavassa tuntui jälleen tuttu tunks. Tämä vekkuli pyrki pysyttelemään kaikin keinoin pohjan tuntumassa.

Talvehtija väänsi norjalaista väkärautaa, mutta väsähti ja kohta ulottuvillani oli toinen harjus. Vielä yksi purjeselkäinen innostui nappaamaan alimpaan larvaan samasta talvehtimispaikasta - ja tämä riitti minulle. Kahlasin kiireesti rannalle. Katsoin harjuksien syönnökset ja yllätyin. Putaan talvehtijat olivat jahdanneet onnistuneesti siroja neidonkorennontoukkia.

Avasin pajukorin kannen, asettelin tuoksuvien pohjahavujen päälle kolme timjamiaromaattista marraskalaa ja kävelin pois perhokalastuskaudesta.
Vain rahtunen ajanjuoksussa, niin suuri sivellin oli jo taiteillut maisemat valkoiseen lumivaippaan.