Harrihavaintoja vuoden ehtoopuolelta:
Ruskasta myöhäissyksyyn
Perhostelusta ja perhoista
|
Perhonkuva on skannattu kyseisestä lehdestä, joten laatu ei vastaa alkuperäistä lehtikuvaa. |
 |
| Pipi Pomo |
|
Koukku: #10 (Kamasan B-401) Lanka: musta Runko: metson mustia pyrstösulan siikasia, 3-5 kpl Siivet: blue dun -kanan häkilänkärjet lappeelleen, 2 kpl Etuselkä: musta polypropyleenilanka selän etuosaan (kiinnitetään ennen siipiä ja käännetään viimeisenä siipien tyven ja päältä leikattujen häkilänsiikasien yli). Häkilä: musta ja ruskea kukonhäkilä, leikataan alta ja päältä Pää: sidontalanka |
Lounaistuulen puhaltaessa kevyesti ja auringon paistaessa, voi perhokalastaja saada unelmiensa harrisaaliita. Tällöin hyönteiset parveilevat ja harrit aloittavat syönnin. Tuikkeja voi ilmestyä pintaan tuhkatiheään jonkin aikaa. Lyhyesti sanoen: se on pintaperhokalastajan juhlaa.
Mainitsen kaksi toimivaa pintaperhoa syyskalastukseen. Bradhaw´s Fancyn muunnos nro 12 (kuva ja resepti edellisellä sivulla). Kyseinen perho on ollut toimivin jokikorentoparveilujen aikana. Sekä parikymmentä vuotta sitten luonnonmallista kehittelemäni karvasääsken (Bipio) jäljitelmä, Pipi Pomo, nro 10 (kuva ja resepti oikealla).
Syksyisin hitailla virroilla oleilevat harrinköllit syövät ajoittain valikoiden, joten suosittelen tarjolle näitä pintaperhoja.
Koska harrit tavoittelevat syksyisin pikkukaloja, on selvä että perhokalastaja tarjoilee myös erilaisia Spuddler/Sculpin-tyyppisiä streamereita. Ruskan jälkeen streamerit tuottanevatkin parhaimman lopputuloksen. Marraskuussa harrit saattavat käydä pelkästään erilaisten, syvemmällä uitettujen pikkukalajäljitelmien kimppuun.
Tyypillisiä syysasentopaikkoja Iijoella ovat muun muassa karien tai saarien yläpuoliset jakovirrat, karien yläosat ja hitaat virrat koskien alla, sekä koskenniskat.
Kilometristen koskijaksojen (Iijoen Kurenkoski, Pudasjärvellä) ottipaikkoja ovat muun muassa rannan tuntuman montut, akanvirtojen reunat, suurien kivien huopeet, sivuväylät, koskenniskat, sekä pääväylän reuna-alueet. Satunnaisesti harreja voi saada koskipaikoista vielä lokakuullakin.
Tuntemistani asentopaikoista eräs on suuresta lammesta jokeen laskeva puro, jonka joenpuoleisen suuosan kirkkaaseen veteen harreja kerääntyy syksyisin.
Ruska oli sammumassa pienen joen lepikoista. Saapuessani joen rantaan hyvänlainen tuikki oli jo ennättänyt levitä pinnalla.
Paikka oli hankala. Heittämään päästäkseni jouduin kahlaamaan kortteikossa, jossa vesi ulottui polviin saakka. Kala nousi jälleen tavoittelemaan pinnasta herkkupaloja. Harriko? Jos oli, niin iso, päättelin.
Sidoin perukkeeseen rasvatun pintaperhon. Heitin sen tuikanneen kalan yläpuolelle ja annoin perhon ajelehtia. Odotin jännittyneenä nousisiko kala. Ei noussut, vielä. Uusin heittoja, vaihdoin perhoja, laihoin tuloksin. Harmittelin kotiini jääneitä A1-perhorasioita. Minkäs teet kun olet kilometrien päässä kotoa...
Kala lakkasi tuikkimasta, häiritsin ilmeisesti sitä. Etsin pintaperhoboksista sopivaa perhoa ja olin vähällä kaataa koko sen sisällön jokeen, kun kohdallani muutaman metrin päässä vesipinta rikkoutui pärskähdyksen saattelemana.
Löysin lopulta sopivannäköisen, ruskean vesiperhosjäljitelmän. Uitin sen ensin kestokellunta-aineessa. (Olisin ottanut ainetta itsekin, jos olisin ollut varma, että se helpottaa upottavassa pohjassa seisomista.)
Perho lähti matkaan, putosi veteen ja ajelehti hitaasti alaspäin. Seurasin perhoa. Reagoin vasta, kun perho oli imaistu veden alle!
Superlaskikuituvapa taipui, perhokela murahti. Kala syöksyi pohjaan ja veti siimaa. Sitten seurasi ensimmäinen hyppy, roiskis. Iso harri! Ravistelua, lisää hyppyjä.
Leikki pikkujoella päättyi, kun harjus oli haavissa. Kala oli 47 senttiä pitkä ja painoi hieman yli kilon.
