Harrihavaintoja vuoden ehtoopuolelta:
Ruskasta myöhäissyksyyn
Marraskuinen monttuparvi
|
Perhonkuva on skannattu kyseisestä lehdestä, joten laatu ei vastaa alkuperäistä lehtikuvaa. |
 |
| Sculpin |
|
Koukku: #6-8, pitkävartinen ja alasilmukkainen Lanka: musta, tavallista vahvempi Kierre: soikea medium, kulta- tai hopeatinseli Runko: mustaa villaa Kidukset: punaista villaa Siivet: kukonhäkilät 2 kpl, cree, grizzle tai badger Siiven sivut: tummaa oravanhäntää Siiven päällys: riikinkukon silmähöyhenen siikasia Pää: onttoa karvaa, esim. peuraa Sculpinin yksityiskohtainen resepti ja kuvasarja sidoksesta on esitelty Tapiola-Suuri Suomalainen Eräkirja -sarjan osassa 5, sivuilla 125-126 |
Kahden ison joen yhtymäkohdan alapuolella on houkuttelevan näköinen virta, harrien virta. Jokien koskipaikoista laskeutuvista harreista tietty osa talvehtii kyseisellä virralla.
Marraskuun puolivälin jälkeinen päivä oli tuulinen. Jostakin sään oikusta johtuen ilman lämpötila kipusi hivenen plussan puolelle. Tämä oli kuin lähtökäsky joelle.
Aloitin perhostelun virran yläpäästä, jokien yhtymäkohdan alapuolella. Tarjoilin Sculpinia (kuva ja resepti oikealla). Perhostelin ja kahlasin alemmaksi. Poistin välillä vaparenkaisiin kertynyttä jäätä. Kalastaja yritti - kalat eivät.
Tulin virran alaosalle. Vasemmalla puolellani oleva karikko oli kuivilla. Vesi oli laskenut. Alapuolellani olevaa monttua lähestyessäni mietin juttua pataan ehkä joutuvista munista. Huh!
Mitään odottamatta, sormet kohmeisina, heitin taas kerran Sculpinin. Streameri kulkeutui ensiksi virran reunaan, siitä hitaammin edelleen tyvenempään veteen, montun päälle.
Vavankärki taipui hyvin rauhallisesti ja alkoi sen jälkeen nyökkiä. Kala, joka väsyi hyvin nopeasti, oli syysväreissään komeileva harri. Mikä riemu!
Heitin Sculpinin uudestaan ja odotin toiveikkaana ottia. Ja se tulikin. Sen jälkeen otteja tuli lisää, kaikki samasta montusta.
Erikoisinta tuona päivänä oli harrien käyttäytyminen. Ei kiukkuisia tärppejä, vaan laiskanlaista siiman kiristämistä ja sitten epätoivoista möyrintää montun pohjalla. Marraskuisen päivän anti oli seitsemän harria, suurin Sculpiniin ottaneista otti hatkat.
***
Jossakin vaiheessa syksyä olosuhteet käyvät perhokalastukselle mahdottomiksi. Siimarenkaat keräävät jäätä, pieniä jäälauttoja alkaa kulkeutua virran mukana ja paleltaa. Sormet eivät toimi, vaikka mieli tekisi. Viimeinen perhostelureissu tehdään yleensä haikein mielin, palan tunne kurkussa.
Korvikkeena kaihertavalle kalastushalulleen perhokalastaja uppoutuu talven ajaksi perhonsidonnan saloihin tai hän etsii lohtua perhokalastuskirjailijoiden kuolemattomista tarinoista.
