Alkuperäinen artikkeli: Perhokalastus 4/1996
Teksti ja perhosidokset: Pekka Väisänen
Elokuisen auringon laskiessa alkavat
hämyisen harjusjoen kekkerit
Kalastamattoman kansanosan kaatuessa vuoteisiinsa, lähtee auringon laskiessa liikkeelle perhokalastaja, jonka vakaa tarkoitus on naruttaa yösydännä lämpimästä jokivedestä jokunen ponteva harjus.
|
Perhojen kuvat on skannattu kyseisestä lehdestä, joten laatu ei vastaa alkuperäisiä lehtikuvia. |
 |
| Koskisirvikäs |
|
Koukku: #14-16 (Kamasan B 100) Lanka: flueresoiva lime tai vaaleanruskea Runko: superchenille, rhyacophilan vihreä Selkäkilpi: polypropyleeninauha, vaaleanruskea Rintakehä: opossumi, antron, antron-hare tms. vaaleanruskea Siipiaihiot: siipisulka lakattuna, tummanruskea Jalat: pitkähkösiikasinen kanan häkilähöyhen, vaaleanruskea Pää: selkäkilven jatke Tuntosarvet: kesäsorsa, heinäsorsa tms. |
 |
| Yöjoki |
|
Koukku: #12-14 (alasilmukkainen) Lanka: punaruskea Kierre: ohut kulta (wire) Runko: ruohonvihreä villa, jonka päälle vaaleanoranssia pakkausnarua ohuesti ja harvakseltaan kierrettynä Eturunko: 1/3 vaaleanoranssi pakkausnaru Häkilä: punaruskea kukonhäkilä Pää: punaruskea |
Jokiveden lämpiäminen helleaikana näyttää vaikuttavan harjuksiin passivoivasti. Virtavesien lämpötilan ollessa yli +20 astetta ja auringon paahtaessa, harjukset eivät pahemmin vaivaudu perhojen perään. Tällöin perhokalastus on viisainta jättää pois päiväohjelmasta ja keskittyä jäätelönsyöntiin. Illan tullen seuraa jämäköityminen ja perhosteluarsenaalia alkaa siirtyä auton takakonttiin.
Jokirantaan ehdittyäni korviini kantautui lupaavia mulahduksia sieltä täältä. Harjukset siellä aloittelivat erilaisten, enimmäkseen öiseen aikaan ilmoille kuoriutuvien vesihyönteisten jahtaamisen.
Elokuun hämärä aktivoi harjukset ja samoin niiden herkut, jokikorennot, koski- ja putkisirvikkäät, sekä muut ihmeelliset siivekkäät. Tämä on myös perhokalastajan hetki...
Ehdottomasti tärkeimpinä hämäräkalastuksen välineinä - muun perhostelurekvisiitan ohella - kirjoittaja pitää neopreenihousuja ja kahluusauvaa. Neopreenit, vaikka hiostuvat käytössä joskus turhankin paljon, suojaavat osittain kolhuilta. Kahluusauva on hyvin tarpeellinen, sillä tukee kahlausta ja tunnustelee hämyssä, että onko edessä kiviä tai miehen upottavia monttuja.
Kolmas tärkeä väline on kunnollinen lamppu, esim. taittuvalla valopäällä varustettu Flex Lite. Joka on perholiivin taskun sisäpuolella kiinnikkeensä tukemana tarvittaessa käyttövalmiina. Tavallinen, litteä lamppu osoittautui käytössä hankalaksi. Se täytyi aina kaivaa taskusta ja asettaa hampaiden väliin mm. siimasotkun tultua tai harjuksen mittauksessa. On sanomattakin selvää, että aivastus lamppu suussa olisi ollut paha moka.
Harjukset viihtyvät päivisin - jokiveden ollessa lämpimimmillään - hapekkaammissa kosken- ja virranosissa. Aloittaen vasta illan tullen siirtymisen rannemmaksi ja matalampaan. Ranta-alueen (syvyys n. 25-35 cm) vuolaassa virrassa on toisinaan melkoisesti elämää auringon laskiessa, kun harjukset loikkivat välillä kokonaan ilmaan tavoitellessaan veden yllä surraavia siivekkäitä.
Rauhallisemmat ja hiemän syvemmät (alle 1 m) virrat, joissa ei ole päivällä minkäänlaisia merkkejä harjuksista, saattavat hämärissä olla varsinaisia "kalapesiä".
Kyllä siinä veri alkaa kiertää kiivaammin, kun hyvänkokoiset harjukset melskaavat pinnassa öisissä kekkereissäään jopa vavanmitan päässä.
Perhoon harjukset iskevät hämärissä mm. kivien sivustoilla, -ala- ja yläpuolella, karien niskalla, rantamatalan kovassa virtauksessa, sorikkopohjaisten monttujen reunoilla ja jonkin verran keskemmällä jokea. Aina siimaa ei tarvitse ottaa kelalta. Toisinaan ottiin riittää vavamittainen pätkä.
