Alkuperäinen artikkeli:Perhokalastus 2/2006:
Teksti ja kuvat:
Pekka Väisänen
Purppurapurjein syysvirroilta suvisulille: Jokiharjus
Pohjoisen harjusvesillä vallitsi viime syksynä säätyyppi, jollainen on vain kerran 50 vuodessa.
Lenseä ilmavirtaus innosti monin tavoin talveen matkaavia Iijoen harjuksia ja se kannusti perhokalastajaa usein mielessä tuikkineeseen jokiharjuksen syönnöstutkimukseen.Lounainen ilmavirtaus hullaannutti syyspaikoilleen vaeltaneita Iijoen harjuksia. Niiden tuikkirenkaita ilmestyi virrankalvolle eräänä myöhäisiltapäivänä, jolloin oranssinpunaiseksi värjäytynyt ilta-aurinko vielä pilkisteli vastarannan kuusien takaa. Harvinaisen lämmin lokakuun päivä (+12 astetta) Iijoen yläjuoksulla oli painumassa mailleen ja jokimaastoon hiipi hiljalleen hienoinen hämärä. Kello oli silloin 16.50.
Harjukset tuikkivat - mikä eväkkäitä hämärissä innosti?
Harjuksien pintominen kiihtyi. Uusia renkaita syntyi sinne tänne karikon ylälaitaan, alle polvenkorkuiseen veteen. Jossakin vasemmalla mosahti vähän reippaammin, kun akanvirran reunamatalassa ollut harjus tavoitteli jotakin sileältä virrankalvolta - vain puolen metrin päässä rannan kulottuneesta heinikosta.
Harjukset kävivät pinnassa tuiki tiheään. Mutta miksi, se oli arvoitus. Joen yllä ei näkynyt lenteleviä hyönteisiä, enkä havainnut niitä aluksi vedessäkään. Kahlasin varovasti lähemmäksi tuikkailijoita, jotta näkisin. Tiirailin virranväljään ja äkkäsin pari alavirtaan ajelehtijaa. Ne olivat teräksisen tummanruskeita hoikkakorreja (Leuctra fusca), noin sentin mittaisia koskikorentoja. Toinen niistä lasketteli virranjamaa siivillään vinhasti viuhtoen, toinen tanssahteli pikku pyörteissä kolmen jalkaparinsa kannattelemana. Hetki vain ja molemmat illanvirkut olivat menneet menojaan.
Heitin virtaan tanhukärpästä mallaavan kalvopinturin ja onnistuin harhauttamaan sillä pari pulskaa harjusta. Enempää en kaivannut. Tuikit virralla harvenivat kaiken aikaa. Kello 17.15 harjukset lakkasivat tahkoamasta. Aurinko ei enää pilkistellyt rantakuusten takaa. Yö saapui yöjoelle.
Harjuksien myöhemmin syynätyt syönnökset sisälsivät enimmäkseen muuta kuin pintaruokaa. Kaikkein pullein oli ahtanut mahaansa kymmeniä limakotiloita, sitä hieman hoikempi lajikumppani muutamia hernesimpukoita, lumpeen siemeniä - ja muutamia viholaismuurahaisia.
Harjuksien syyssyönnöksissä ei ollut kekomuurahaisia; tämäkin piti tiukasti kiinni virranreunan pelastavasta oljenkorrestaan. > >
Koskisirvikkäiden ilta
Pysäytetäänpä hetkeksi syysvesillä ahkeraan pärissyt perhokela ja käännetään vapa parin päivän takaisiin tapahtumiin - ylävirran suuntaan.
Elohopea kohosi tuona päivänä reippaasti toiselle kymmenelle ja viipyili vielä illallakin +10 asteen tuntumassa. Päivän kruunasi auringonlasku, joka oli syksyn komeimpia Iijoen harjusvesillä.Kahlailin puoli viiden aikoihin virrassa ja seurasin koskisirvikkäiden (Rhyacophila nubila?) hetki sitten alkanutta iltalentoa, noin kilometrin päässä järviluusuasta alavirtaan, kivikkoisen karin kupeessa. Sitä mukaa kun auringonlasku lähestyi, lisääntyi karkeloivien sirvikkäiden määrä. Niitä lenteli veden yllä ja laskeutui vedenpinnalle siipiään räpsytellen. Arvelin niiden jatkavan sukuaan ja laskevan muniaan sinne tänne virran helmaan.
Eräälle virrankalvolla pörränneelle koskisirvikkäälle oli käydä köpelösti. Alapuolella vaaninut harjus nousi äkisti pintaan, mutta haukkasi sillä kertaa tyhjää. Onnenkantamoisen sirvikäs sai sillä kertaa pitää keltavihreä/kuulaanoranssi -sävyisen, ohutnahkaisen kroppansa.
Sirvikkäiden liikehdinnästä vähät välittänyt karinlaidan perhoharjukseni oli imuroinut ravinnokseen kymmenittäin ukkoseulakkaan (Hydropsyche pellucidula) toukkia. Ei siis mikään kumma, kun lateksinen hydro-larva hotkaistiin samalla toukkarutiinilla.
Tietotuikki: Iijoen harjuksia vaeltaa loppukaudesta syyssyönnöspaikoille - ylä- tai alavirtaan. Niitä tavoittaa silloin reipasvirtaisistakin paikoista karien tienoilta, yleensä melko matalasta. Hoikkakorrien liikehdintä virralla on usein tuonut harjuksia tuikkimaan aivan rannan läheisyyteen. Illan tullen kalat ovat vieläkin matalamassa ja rannempana.
Muutoksen tuulia ja toukkamössöä
Lämpöaalto, hoikkakorrien, sirvikkäiden ja harjuksien sulava liikehdintä olisi jatkunut ties kuinka kauan, ellei kuuraparta tuiskutukka olisi vilauttanut takkinsa turkispuolta.
Ratkaiseva käänne suursäätilassa tapahtui lokakuun puolivälissä, jolloin päivälämpötila Iijoen yläjuoksulla putosi pitkästä aikaa +10 asteen alle. Pidemmän aikaa vallalla ollut lounainen ilmavirtaus tyrehtyi pohjoispuhurin voimasta. Sää viilentyi. Ilman lämpötila suorastaan romahti, ollen tuona lauantaina enää +5 astetta.
Kävin samana päivänä Iijoen keskijuoksulla, Jurmussa. Mittasin Pirinkosken lähes normaalikorkeudella olleen veden lämmön ja sain lukemaksi peräti +7,3 astetta.
Pirinkosken ylle levisi iltapäivän kuluessa pohjoisesta tummia pilviä ja niiden myötä pikkusateita. Tuuli oli vilpoinen ja ajoittain hyvin puuskainen. Yhtään kalantuikkia en kosken alaosilla päivän aikana havainnut. Harjuksia pintomaan innostavat hyönteiset olivat todennäköisesti hakeutuneet suojaan purevalta tuulelta tai osa niistä oli jo kukaties tuupertunut.
Olosuhteista huolimatta onnistuin suututtamaan kolme harjusta mustalla liitsillä. Kalat olivat yllättävän matalassa virrassa kosken reunamilla, jossa on kivikkopohja. Hitaammilta ja syvemmiltä virranosilta harjuksia ei kuulunut.
Pirikosken virranviehkot olivat mässäilleet toukosammalsirvikkään (Micrasema setiferum) pikkuruisia toukkaputkia runsain määrin, yhteensä 845 kpl.
En kuitenkaan tutkinut Iijoen ylä- ja keskijuoksun perhoharjuksieni mahansisältöjä jokivarressa ja tehnyt johtopäätöksiä vähän sinne päin. Syysravinnon laji- ja lukumäärät selvisivät myöhemmin tehdyssä syönnöstutkimuksessa {taulukko).
