Tanhun taikaa
Kalojen ravinnossa tanhukärpäsiä tapaa varsinkin hyönteisen häärituaalin jälkeen. Tällöin morsian saattaa lemmenleikkien päätteeksi pistää varomattoman sulhasen sananmukaisesti poskeensa ja pudottaa kuiviin imeskellyn torson rantapuusta vedenkalvolle ajeeseen. Kolkon kohtalon välttääkseen lahjoittaa moni tanhukärpäslaji morsiolle saalishyönteisen parittelun ajaksi, joko sellaisenaan tai silkkikääröön käärittynä. Onpa joukossa jokunen sutkikin, joka antaa pelkän paketin eikä evästä ensinkään.
Seuraan säännöllisesti harjuksien syönnöksiä. Joinakin syksyinä tanhukärpäsiä on harjusten ravinnossa poikkeuksellisen runsaasti. Erityisesti silloin kun elinolot ovat suoneet erityisen runsaan tanhukärpäspopulaation kehittymisen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja siksi myös parveilevien hyönteisten määrässä on ollut havaittavissa selvää vaihtelua. Ja kannan runsaushan heijastuu suorassa suhteessa siihen, kuinka moni siivellinen haksahtaa veden pinnalle ajeeseen ja päätyy pinnan alle ahneisiin kitoihin.
Tanhukärpänen innosti minua 70-luvun lopulla myös sidonta- ja perhostelumielessä. Aloin sitoa jäljitelmiä perhorasiaani ja kalastaa niillä. Kävi niin, että perho osoittautui heti kalastavaksi. Erityisesti harjukset viehtyivät pinta- ja uppojäljitelmiin, jotka tuntuivat kelpaavan kaikenlaisissa virtausolosuhteissa. Jopa kriittiset, omia aikojaan pinnassa tuikkivat, kookkaat harjukset ottivat kiivaasti matalalla vesikalvossa kelluvaan tanhukärpäsen jäljitelmään. Kalastin jäljitelmillä pääasiassa syksyisin, jolloin ne pettivät saalista kaikkein parhaiten.
Jäljitelmät osoittivat kalastavuutensa muulloinkin, eli keväällä taimenelle ja kesäkuun alkupuolella harjuksille. Hoikaksi sidotut tanhukärpäsen jäljitelmät käyvät siis myös hankikorrijäljitelmistä. Tosin täällä Iijoen yläjuoksulla on lunta vielä melkoiset nietokset hankikorrien eli potnapekkojen kuoriutumisaikaan, joten aikainen perhostelukevät on harvinaista herkkua.
Kehitin sidosta edelleen 90-luvun lopulla. Nyt sidonta meni jo askartelun puolelle. Piti ehdottomasti saada aikaan sidos, jossa perhonrunko jatkuu koukun ulkopuolelle. Mutta sitten tuli eteeni kysymys, että millä tavoin jatkorungot - joita nimitän tästä eteenpäin tuuteiksi - tulisi tehdä?! Mietin liimavaihtoehtona silikonia, koska olen sitä joissakin sidoksissani käyttänyt. Asiaa pähkäiltyäni luovuin koko silikoniajatuksesta. Aineella on mielestäni sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät soveltuneet uusissa tuuteissani käytettäväksi.
Mietin kerran ostoksilla ollessani intensiivisesti ratkaisua liimapulmaan. Jossakin mieleni sopukoissa oli jotakin, kun vain olisin sen sieltä saanut haavittua. Vähitellen aivoni antoivat periksi ja onnistuin haavimaan muististani erään artikkelin vuosien takaa. Kotona aloin kaivella kuumeisesti vanhoja Flugfiske i Norden-lehtiä. Johan tärppäsi! Kyseisen lehden numerossa 2/1983 oli artikkeli irtorunkojen teosta otsikolla: ...och fribärande kroppar. Artikkelin kirjoittaja Tomas Olsson neuvoi käyttämään kumiliimaa irtorunkojen teossa!
Ajatus alkoi rullata kumiliima...kahluuhousut?! Niinpä tietysti, Aquasure tai LiquiSole saattaisi olla ratkaisu. Joten aloitin välittömästi kokeilla tuuttien tekoa. Pyörittelin sidontavahalla käsitellyn parsinneulan 5/0 kärkiosaan karkeustasoltaan erilaisia mustia duppinkeja. Fly-Rite- ja FlyTying -duppinkeja, sekä villaa. Sitten pyörittelin tuutinteokseni kumiliimassa. No, eivät ne kuivat tuutit oikein hyviltä näyttäneet ja olivat kaiken lisäksi kankeita kuin koivuhalko.
Tein kokeiluja, yritin tulla toimeen pienemmällä liimamäärällä ja latasin neulaan hieman vähemmän dubbinkia. Lopputulos oli jo hieman parempi, mutta vieläkään en ollut tyytyväinen. Tuutit olivat mielestäni liian hoikkia, eivätkä siis oikein kuvastaneet tanhukärpäsen punkeahkoa ja kiiltävänmustaa ruumista. Apu asiaan löytyi vaimoni lankakorista, jossa oli paksuudeltaan erilaisia kutomapuikkoja. MILWARD´in mitan mukaan 2,5 mm tuntui sopivalta paksuudelta ja aloin valmistella tuutteja uudella innolla.
