Ruskaharjus
hopeänvälke syyspäivän väripaletissa

Se oli syyskuun viimeinen lauantaipäivä. Ruska oli räikeimmillään jokimiljöössä ja ilman lämpötila sen verran korkea, että solmujenteko luisti lähes kesäiseen malliin.

Juha-Pekka, tutummin «JP», oli valinnut päivän kepikseen kuutosluokan kurittajan. Hän viritteli välineensä päivän harjussessioon kosken kupeella, pienessä kuusikkosaaressa.
Pilvinen iltapäivä oli jo siinä vaiheessa, jolloin koskenniskan yläpuoliselle virralle levisivät päivän ensimmäiset harjustuikit. Ne innostivat perhostelemaan ja kohta JP:n helmiäissiipinen tanhukärpäsjäljitelmä kellui tuulettomalla virralla tuikkaajia houkutellen.

Oikeassa linjassa ajautunut Tanhis katosi hetkessä pinnalta. Ottaja oli harjus, jonka JP päästi hetken kuluttua takaisin veteen. Matka jatkui ylävirtaan. Toinen harjus kelpuutti hänen pinturinsa kosken alavirralla. Muita hopeasuomuisia syysperho ei sillä kertaa innostanut. Ehdotin JP:lle erästä toista paikkaa, jossa oli aikaisemmin ollut mukavasti tapahtumia. Siispä lähdimme sinne.
Matkalla näimme suvannonpinnalle syntyneen tuikin, jonka tekijää JP koetti selvittää heitolla, jollaista en ole kuunaan nähnyt. Takaheittotilaa ei ollut nimeksikään. Ne siimataiturit, ne siimataiturit...

Kuohuvan kosken alla oli tällä veden- korkeudella oikein mukavan näköinen harjuspaikka. Siinä oli koko paketti koossa: syvä monttu, lillivettä, pitkää virranreunaa ja alapuolellaan mukavan sileää ja viimein rikkonaisempaa harjusvettä.

Pilvinen sää jatkui. Oli jotenkin sellainen hämäränkuhja. Harjukset rohkenivat kuitenkin nousta ruskasta huolimatta erilaisiin pintaperhoihin, Nalle Puhiin ja Tanhikseen. Mutta eiväthän ne ruskaiset lehtipuut loistakaan tämmöisellä kelillä, niin kuin poutasäällä. Ruskaakin pahempaa on mielestäni syksyisin se, kun tuuli riepottelee jokeen värikkäitä lehtiä, jotka ovat kuin värilappuja veden eri kerroksissa. Tämä jos mikä kaikottaa harjukset.

Silloin nousi virranreunalla oleillut, näppärän kokoinen harjus Nalle Puhiin. Suosikkikalani teki tutut temppunsa ja oli kohta rannan heinikossa odottelemassa syönnöksien syynäämistä. Vielä kolme harjusta, kaksi virranreunasta ja viimeinen montun madaltuvasta alareunasta. Otin kolme ja päästin yhden takaisin.

Avasin saalisharjuksieni mahat ja koetin saada tolkkua niiden muonapuolestaillansuun hämärässä. Mielenkiintoisimpia ravintolöytöjä olivat kelta- mahainen / kirjavaselkäinen koivulude, sekä putkisirvikkäiden edustaja (ehkäpä virtakalmio sirvikäs, Potamophylax latipennis). Näiden lisäksi syönnöksistä oli tunnistettavissa hydro-toukkia ja limakotiloita - siis enemmän pohja- kuin pinta ravintoa.

Olin kahlannut alemmaksi, kun JP tarjoili ruskeaa kuulapääperhoa koskenaluksen reunamonttuun. Hän heitti siiman ylävirran suuntaan ja antoi perhon vajota, samalla siimaa kontrolloiden ja lyhyillä vedoilla kaloja houkutellen.

Olin keskittynyt omaan perhosteluuni, kun JP huikkasi noin kello 17.15. että nyt on vähän isompi kiinni. "Kuinka isoksi arvelet", utelin. "On se semmonen kolmivitonen", kuului montun reunalta. JP:n vapa taipuili melkoisesti ja tiukalla ollut siima osoitti suoraan monttuun, joten kahlasin lähemmäksi touhua katsomaan ja haavipojaksi lupautuen.

Äkkiä pintaan pyörähti kala, joka oli koosta päätellen hyvinkin kolmivitonen - itseasiassa sen pää ja pyrstö olivat melkoisen etäällä toisistaan!

Iso harjus pisti tosissaan kampoihin. JP taltutti kalaa, joka pyrki karkuun kaiken aikaa. Yritin saada harjuksen haaviin, mutta se väisteli ja ui rannan matalammassa vedessä sellaista vauhtia, etten heti onnistunut. Yhden kerran harjus melkein törmäsi jalkoihini, ui ohitseni syvempään veteen, josta JP ohjasi "karkurin" vapa nöyränä takaisin rantaan. Lopulta haaviminen onnistui ja jännittävä vesileikki oli ohitse.

Mittasimme harjuksen heti tuoreeltaan aidolla ompelijan mittanauhalla. Saimme rt-mitaksi (kuonon kärjestä yhteenpuristetun pyrstön kärkeen) 48,8 senttiä.
Tuo upeaan purje-evään sonnustautunut tukevakuntoinen uroskala oli tosi ruskaharjus - hopeanvälke syyspäivän väripaletissa.

Finis coronat opus. Juha-Pekan syysharjus on hänen tähän astinen ennätyksensä yöjoen vesiltä ja samalla miehen tämän kauden ennätyskala. Tuo "kolmivitosesta" toteaminen: harvemmin, jos koskaan, sitä suuresta harjuksesta näin vaatimattomasti sanotaan. Yleensä sitä huudetaan niin, että vaarat raikuu: "hei, nyt on iso kiinni...!"