Eräs lauantaipäivä marraskuussa. Lämpötila oli jo aamusta alkaen plussan puolella. Ajatukseni kiirivät harjusvesille hurjaa vauhtia ja palasivat takaisin yhtä nopeasti mielikuvat mukanaan. Jäin miettimään, vieläkö harjukset ovat tankkaamassa matalammassa salmensuun vedessä. Vai olivatko ne jo sukeltaneet syvemmälle talvenviettoon...

Päätin ottaa asiasta selvää ja houkuttelin pojan mukaani. Hän innostui ja aikoi ottaa ensilumille lapion mukaan. Mutta ensin lisäsimme kylmänsietoamme tukevalla, lämpimällä aterialla. Sitten aloimme tosissamme tehdä lähtöä. Poika puki toppavaatetta ylleen ja veti kumisaappaat jalkaansa. Pisti sinisen pipon päähänsä, kintaat käteen - ja a vot!

Lähdimme joelle pitkin lumettunutta metsäpolkua, joka kiemurteli matalan vaaran itälaidalla. Lähempänä jokea polku yhtyi kärrytiehen, jota myös kiesillä pystyy hissukseen joelle ajamaan. Niin saavuimme jokimaastoon. Ja kas, siellähän se osittain jäätynyt joki siinteli mäntyjen lomassa.

Vesi oli noussut joen salmensuussa jonkin verren edellisestä käynnistäni. Onneksi jäätä ei ollut ehtinyt muodostua perhostelun esteeksi. Sidoin perukkeeseen katkaperhon ja olin valmis heittämään sen salmensuun kirkkaaseen, virtaavaan veteen.

Aloitellessani perhostelua poika alkoi heitellä lapiollaan ilmaan loskaista lunta. Sitä läsähteli rannan jäätikköön ja sulaan veteen. Kehotin poikaa vaihtamaan lumitykityksen suuntaa, etteivät matalassa vedessä mahdollisesti olevat harjukset menettäisi ruokahaluaan.

Heitin katkaperhon pari metriä leveän salmensuun virran toiselle sivustalle. Virta tarttui perukkeeseen ja kieräytti perhon nopeasti virran laitaan omalle puolelleni. Lisäsin vähitellen siiman pituutta ja haravoin virtaa. Tällä tavoin kävin nopeasti läpi koko lyhyen virranpätkän.

Kauempana siellä, missä salmensuun virta suvannossa hieman rauhoittuu, tuli ensimmäinen tärppi. Olin heittelemässä katkaperhoa paikkaan, jossa vettä on reilun metrin verran, kun siima kiristyi. Huikkasin pojalle, että tule nyt, harjus on kiinni!

Lapio sai jäädä, kun poika kiipesi isolle kivelle ja alkoi väsytellä harjusta. Lamiglas-superlasivapani oli sellainen laatuaan, että se piirtyi melko notkeana harmaata taivasta vasten. Taitavasti ja rauhallisesti poika kävi vesiottelun harjuksen kanssa. Hän kelasi siimaa sisään ja nosti voittajana harjuksen marraskuun lumelle.

Sitten hän laskeutui kiveltä. Otti kiinni perukkeesta harjuksen yläpuolelta ja nosti kalan ilmaan. Tyytyväinen kalamies oli saanut väsyteltyä elämänsä siihen saakka suurimman harjuksensa. Pidin selvänä, että poika sai kalan - en minä.

Eihän se harjus ollut järin suuri, sellainen tavallinen 300-grammainen. Mutta lihava se oli! Kun aukaisin harjuksen mahan, niin sieltä pursusi suuria vesiperhosen kirvesmiestoukkia, pikkukaloja - ja jokikatkoja!

Heittelin katkaperhoani vielä tovin salmensuun virtaan, mutta muita iskuhaluisia harjuksia ei tuntunut enää olevan. Joten aloimme pikkuhiljaa lähteä kotiin saalisharjuksemme kanssa, joka roikkui pajuhaarukassa pojan kädessä.

Emme ehtineet astua kuin muutaman askeleen metsän reunaan, kun ne tulivat. Niitä oli neljä. Ne lensivät suurine, valkoisine siipineen lounaaseen ja lauhkeampaan ilmastoon. Nuo siivekkäät olivat joutsenia, jotka veivät mennessään viimeisetkin rippeet suven ajoista.



KATKAPERHO

Sidos ja kuva: Pekka Väisänen Koukku: #12-14, katkakoukku Sidontalanka: harmaa Pyrstösukaset: blue dun häkilänsiikaset tai harmaanruskea peltopyy Runko: ohut harmaanoliivi duppinki Selkäkilpi: ohut harmaa lateksi tai kirkas muovi Kierre: fluoriharmaa silkki tai monofil siima (0.15-0.20 mm) Jalat: blue dun häkilänsiikaset tai harmaanruskean peltopyyn höyhen Tuntosarvet: sama kuin pyrstösukaset, mutta hieman vähemmän

[Perhokalastuskokemuksiani]