Kuvan harjukset tulivat muutamassa hetkessä lokakuun lopulla, jolloin lunta oli maastossa kymmenisen senttiä. Tuona päivänä paistoi aurinko ja ilman lämpötila lähenteli plus kahta astetta. Ainoa miinusmerkkinen tekijä oli länsilounainen tuuli, joka puhalsi ajoittain todella navakasti. Kahlasin hyisessä vedessä ja viskoin virtaan ministreameria. Se muistutti kuivana ollessaan räjähtänyttä sähkösykäystä: sähkönsiniset ja violetin vivahteiset karvat ja kuidut harottivat sinne tänne. Mutta se oli pyytävä perho... Tahkosin Sähkärin siihen aikaan, kun potnapekat ilmestyivät kallajäille. Ja etelästä lehahtanut västäräkki jahtasi kuoriutumaan nousseita suurella innolla. Keikkuva pyrstö kertoi siitä. Mistähän sitä vielä koittaisi, mietin aamupäivän kalattomina hetkinä. Ehkäpä harjukset olivat jo nousseet läheiseen järveen, kun oli niin hiljaista, pohdiskelin. Arvioin tovin mahdollisia purjeselkien olinpaikkoja. Oli aivan selvää, että jos mielieväkkäitäni oli vielä joen puolella, ne olivat siirtyneet hidasvirtaisille alueille. Sellaisille, jossa sai tankata mahansa täyteen mahdollisimman vähällä vispaamisella. Kahlasin joen länsirannalle, kun itäranta tylytti. Täällä olivat koskikaratkin. Ne istuivat kivellä valkoisine ruokalappuineen, valmiina valaisemaan niillä vedenalaisia toukkapaikkoja. Kas, kohtapa yksi niistä sukelsikin pelotta luusuan virtaan. Luusuan jälkeisessä jokimutkassa virta rauhoittuu verkkaiseksi lillivedeksi. Sitä voisi kuvailla vedeksi, jota ikäänkuin läikytellään kevyesti. Etten sanoisi, paijataan. Mutta oliko paikalla kalaa? Sen sai selvittää Sähkäri. Niinpä vippasin perhon muutaman metrin päähän ja korjasin perhosiiman löysälle. Tätä samaa kaavaa toteutin koko session ajan. Löysänä ajelehtinut siima varmisteli nopeasti uppoavaksi mainostetun perukkeen tärkeimmän tehtävän onnistumisen: Sähkärin viemisen lähelle pohjaa. Tämän jälkeen seurasin siimaa ja mendasin niuhan köpöjä vetoja vasemmalla kädelläni. Sitten tauko ja perho sai kulkeutua omia aikojaan. Yhdellä näistä niin sanotuista löysä-ajeista tunsin vapakädessäni sen kaipaamani, napakan nykäisyn... Pohjaanko se raapaisi? Heitin uudestaan tutulla tekniikalla. Samankaltainen nykäisy uudelleen, mutten saanut tolkkua, oliko kyseessä elävä vai eloton. Katsoin välillä rannekelloa. Isoviisari mateli kuuden kohdalle - ja aurinko, se helotti silloin selkäni takana. Tasan kello 11.30 tuli otti, jossa oli eloa. Kala nousi pienen jarruttelun jälkeen pintaan. Kankeaa oli harjuksen hanttiinpano, sellaista muljuamista. Jaksoi se kuitenkin taivutella vapaa, jota riepotteli kalan lisäksi pitkin jokea puhaltanut tuuli. Otit kiihtyivät. Osa niistä selviä pohjakosketuksia, sillä irrottelin perhosta myös sammalta. Mutta mikä parasta, myös toisen harjukseni ja vielä kolmannenkin! Finis coronat opus. Harjukset ottivat Sähkäriin kahdessatoista minuutissa. Sen jälkeen otit sammuivat, kuin se tunnettu saunalyhty. Odottelin iltapäivän puolelle ja jatkoin ottipaikassa. Ei nykyn nykyn, joten palasin itärannalle ja nousin auringossa kylpevälle rantatörmälle. Käännähdin vielä kerran joelle päin ja nautiskelin näkymästä - kiitollisin mielin menneestä kaudesta.